Jos elokuvamaailma olisi ollut täydellisempi, niin Disneyn 2000-luvun alussa julkaisema ”Atlantis – kadonnut kaupunki” olisi julkaisuvuotenaan saanut osakseen sellaiset määrät menestystä, että yhtiö olisi julkaissut sille vuonna 2003 alunperin suunnittelemansa kunnollisen elokuvajatkon, joka olisi kantanut nimeä ”Shards of Chaos”. ”Atlantiksesta” vastanneet elokuvantekijät olivat heitelleet ideatasolla ajatusta jatkoelokuvasta, jossa kantavana ajatuksena olisi ollut sen työnimi ”Let’s Get Milo”. Sen tarina olisi kertonut siitä, kuinka eräs aggressiivinen steampunk-kyborgi julistaa sodan Atlantiksen kansaa vastaan, ja kuinka tämä tuhoaa sotakoneistoineen heti elokuvan alkumetreillä kaupunkia suojelleen mekaanisen hirviön. Ensimmäisen elokuvan tuttu retkikunta huolestuu Atlantikseen jääneestä Milosta ja reissaa Miloa pelastamaan. Kyborgi-komentaja puolestaan paljastuisi ennen pitkää tutuksi femme fatale -tiimiläiseksi Helgaksi, jolle on tapahtunut jotain – ilmeisesti sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että ensimmäisen elokuvan Rourke nimenomaan sirpaloituu, ja Rourke ja Helga kuolevat tekijöitten mukaan lähellä toisiaan…?
Ja tällaisen elokuvajatkon lisäksi sarjaansa uskoneilla Disney-ihmisillä olisi ollut ”Atlantikselle” myöskin samanaikaisena työprojektina oma erillinen TV-sarjansa ”Team Atlantis”, jossa olisi ollut vaikka mitä villejä ideoita kehitellä Atlantiksen historiaa muun maailmanhistorian kanssa, viedä tuttua retkikuntaa eri sivilisaatioiden mysteerien äärelle, ja tehdä jopa yksittäinen crossover-jakso Disneyn ”Gargoyles”-sarjan (1994 – 1997) kanssa, joka vasta olisikin ollut jotain! Mutta ilmeisesti ”Atlantis – Kadonnut kaupunki” oli ollut liikaa aikaansa edellä ja menestyi odotettua kehnommin, jolloin tappiomielialan vallassa oleva tuotantotiimi pistikin elokuvajatkon suunnitelmat täysin jäihin. Niinpä TV-sarja ”Team Atlantis” ei myöskään saanut tuotantotiimiltä enää sen kummempaa vihreää valoa, vaikka sarjaa oli ehditty aloittamaan sieltä sun täältä. Ja koska olisi ollut rahanhukkaa hylätä projekti, jota oli ehditty aloittamaan, ja jatkolle luvattua kaaosta (”Chaos”) piti jo menetettyjen rahojen lisäksi saada, niin tästä päädyttiin kyhäämään nykyinen suoraan DVD:lle julkaistu elokuva ”Atlantis 2 – Milon paluu”. Se on elokuvan sijaan hajanainen ja keskeneräinen kokoelma niitä pätkiä, mitä tuotantotiimi ehti tehdä ”Team Atlantiksen” TV-sarjaan.
Disneyn elokuvien jatko-osilla tuppaa olemaan laadun kanssa suuria tasopudotuksia, joista luulin ”Notre Damen kellonsoittaja 2”:n edustavan pahinta mahdollista, mutta ”Atlantiksen” suhteen romahdus on vielä tavanomaisempaa massiivisempaa. Kun ensimmäinen elokuva on aliarvostettu elokuvahelmi ja rakastettava klassinen seikkailu, niin jatko-osa ”Milon paluu” on taas sellainen, että oikein sielua vihloo puhua näistä kahdesta edes samassa lauseessa.
Yhtäläistä ensimmäisen elokuvan kanssa on lähinnä se, että ”Milon paluussa” ….tai oikeastaan ”Team Atlantiksessa” …on jälleen ollut lähtökohtaisesti ideatasolla hyviä ja mielenkiintoisia luonnostelmia. ”Team Atlantikseen” suunniteltiin tarinaa, jonka mukaan Atlantiksen sivilisaatio olisi aina ollut sivilisaatioiden historiassa mukana ja olisi erillisinä aikakausina toiminut muita kansakuntia hallitsevana ykkössivilisaationa, riippuen kulloistenkin aikojen hallitsijoista ja näiden päämääristä. Ideat jatkuvat siten, että tuttu retkiryhmä ja Milo päätyisivät tutkimaan, miten Atlantis on vaikuttanut maailmanhistoriassa, jolloin retkiryhmä tekisi reissuja eri puolelle maailmaa ja tutkisi yhtäläisyyksiä eri kulttuurien historian, kansantarinoiden ja Atlantiksen historian välillä. Samalla kuningattareksi noussut Kida pohtisi sitä, kannattaako hänen tuoda kansansa kaiken maailman nähtäväksi ja aloittaa kansainvälinen diplomatia, vai olisiko vanhan kuningas-isän ratkaisussa enemmän järkeä.
Teoriatasosta on tuttuun tapaan jälleen kerran sanottava, että jos TV-sarjasta vastannut tiimi olisi saanut pitää työnsä ja pitää siitä kiinni, saanut sille lisäbudjettia, ja mahdollisesti tehdä sarjasta ensimmäisen elokuvan tyylistä, tai jopa lähemmäs Disneyn ”Gargoylesin” tapaista uskaltavampaa, tummanpuhuvampaa ja katsojia aliarvioimatonta sarjaa, ”Team Atlantis” olisi noussut helposti aikansa Disney-sarjojen kärkipäähän. Mutta sen sijaan nykyisestä ”Milon paluusta” on vaikea sanoa, mikä kaikki tässä menikään kauhealla tavalla pieleen, sillä niin poskettoman kehno on ”Milon paluu” aivan sen alusta loppuun asti, että tästä on katsojana lähinnä ymmällään …etenkin, kun on lukenut tekijätiimin ideointeja ja luonnostelmia aiheesta.
Mitä ”Milon paluun” katselusta tulee ensimmäiseksi nostoksi mieleen, on sen ajan tyypillisten TV-animaatioiden tyylille huokaileminen. Sarjan tekijöiden visiot ja ”Milon paluun” työnjälki eivät kyllä kohtaa odotetulla tavalla. Disneyn ”Gargoylesissa” on sen synopsis enemmän aikuista kuin lasta puhutteleva, ja mikäli ”Team Atlantikseenkin” oltaisiin tehty crossover ”Gargoylesin” kanssa, ”Atlantiksen” TV-sarjasta olisi toivonut samankaltaista monipuolisuutta ja tummuutta kuin mitä ”Gargoylesissakin” on. Jostain syystä studiopomot kuitenkin suunnittelivat, että jos ”Atlantis” olisi ollut menestys, sen elokuvallinen jatko-osa olisi ollut samanhenkinen edeltäjänsä kanssa… mutta samanaikaisesti tuotettava TV-sarja kuitenkin lähinnä lapsille. Tämä tekee heti TV-sarjasta kunnianhimoisesta synopsiksestaan huolimatta paljon löysemmän ja potentiaaliaan haaskaavan, kun fiktiivinen historiikki vaihtuu helpompaan rahaan, eli vaikkapa Myyrän törppöilyihin.
Niinpä nykyiset ”Milon paluun” jaksontapaiset on tehty lapsia aliarvioivaan tyyliin, ja sen näkee välittömästi animoinnin ja käsikirjoituksen huomattavasta tasonlaskusta. Ääninäyttelijöiden olisi luullut elokuvaa pelastavan, koska nämä ovat sentään pysyneet samoina – ainoastaan Milona ollut Michael J. Fox ja edeltävässä elokuvassa menehtyneen kokin Jim Varney ovat vaihtuneet James Arnold Tayloriksi ja Steve Barriksi – mutta vaikka lähes kaikki olivat halukkaita palaamaan rooleihinsa, niin en tiedä mitä näille tapahtui äänitysten aikana. Käytin edellisessä elokuvassa muutaman kappaleen pelkästään ääninäyttelijöiden ylistämiseen, mutta ”Milon paluussa” roolisuoritukset ovat aivan jotain päinvastaista. Luultavasti ohjaaja on ohjeistanut näyttelijöitä madaltamaan kriteerejään ja lässyttämään laiskoille lastensarjoille sopivaan tapaan, sillä siltä kaikki tässä kuulostavat… tai sitten näyttelijöitä ei inspiroinut yhtään enää sen jälkeen, kun nämä pääsivät käsiksi käsikseen.
Käsikirjoitus on ”Milon paluun” heikkouksista sen anteeksiantamattomimpia. Koska elokuva koostuu siitä sun tästä materiaalista mitä tuotantotiimi oli ehtinyt tuottamaan ”Team Atlantikseen”, hajanaisuutta on yritetty paikkailla jälkikäteen animoiduilla osioilla ynnä muilla mukamas käsikirjoitusta jouhentavilla pätkillä. Lopputuloksessa on kuitenkin kolme erillistä tarinaa, jotka joko eivät liity yhtään tai sitten liittyvät ainoastaan hyvin löyhästi toisiinsa.
Toisin sanoen, ensimmäisessä tarinassa on pieni norjalainen Trondheimin kylä, jonka lähettyviltä on nähty Krakenia muistuttava hirviö, joka aiheuttaa hämminkiä. Kida epäilee, että olennolla on jotain tekemistä Atlantiksen kanssa, joten Kida, Milo ja retkiryhmäläisistä Myyrä, Vinny ja teknikkotyttö päättävät käydä vähän paikan päällä katselemassa.
Toisen tarinan aikana hahmot matkustavatkin Arizonaan, jossa on kuultu kajoottien hiekkahengistä; matkan aikana retkikunta löytää sattumalta kadonneen rauniokaupungin, jonka Kida tunnistaa hylätyksi atlantislaiseksi siirtomaaksi.
Tästä päädytään jotenkin kolmanteen tarinaan, jossa rahoittaja-setä Mr. Whitmorella on hulluksi tullut tiedemiestuttava, joka uskoo olevansa viikinkijumala Odin. Koska Odin on varastanut museosta muinaiskeihään, joka onkin atlantislainen ase, on hahmojemme palattava takaisin Norjaan.
Tarinoiden huipennuksena on se, että kun jokaisessa tarinassa on kohdattu ainakin yksi atlantislaisia voimia havitteleva tuhovimmainen roisto, niin jostain syystä Atlantiksesta vastaava Kida tulee siihen lopputulokseen, että eiköhän tämän isä ollut Atlantiksen suojelemisesta väärässä ja että eiköhän Atlantiksen avaaminen koko maailman tietoisuuteen ole se kaikista parhain ratkaisu kaikille… vaikka mikään elokuvassa tapahtunut ei anna Kidalle syytä olettaa tällaista!
Tarinoista on sanottava, että näissä on tosiaan Kida pääosassa vaikka nimi antaa ymmärtää muuta; mutta se on ehkä elokuvan yksi harvoja positiivisia asioita – Kida kun on Miloa vahvempi hahmona ja mukavan itsenäinen, oma-aloitteinen ja kansaansa hallitsijan näkökulmasta pohtiva Disney-prinsessaksi. Tarinoissa vaivaa kuitenkin Kidan päähenkilöyttä enemmän Halpa laatu ja se, että niiden dialogi on törkeän paljon heikompaa verrattuna ensimmäiseen elokuvaan: hahmot joko toistavat toistamiseen samoja vitsejä kuin mitä oli ”Kadonneessa kaupungissa”, tai muuta sellaista, jossa ei ole päätä käytetty. Jos ensimmäisen elokuvan useista kohtauksista aisti tekijöiden aidon innon ja idearikkauden, niin toisen elokuvan yleistuntumaksi jää päinvastainen; vahva tuntuma siitä, ettei tekijöitä ole kauheasti kyllä innostanut katastrofaalisen ”Milon paluun” jonkinlainen paketointi suoraan videolle julkaistavaksi halvan laadun leikkeleeksi. Elokuvan katsomista aikuisiällä onkin todella vaikeaa pitää muuna kuin tavallaan yleissivistävänä mutta suuresti ikävystyttävänä ajanhukkana – en löytänyt tästä mitään positiivista yksityiskohtaa, muita kuin lähinnä ääninäyttelijät, jotka eivät pelasta katselukokemusta sitten millään.
Se ei kerro elokuvasta hyvää, jos sen taustatarina oli paljon mielenkiintoisempaa luettavaa kuin oli itse elokuvan katsominen, jolla ajattelin perustella yhden tähden arvosanaani – se että taustoista oli kiintoisaa lukea ja yhdistellä elokuvaan, kohottaa arvosanaa puolella tähdellä.
Kun lopuksi vielä summaa sarjan alkuperäisiä visioita ja nykyistä elokuvaa, niin ”Milon paluu” olisi ollut kenties kokonaisuudessaan parempi ”Team Atlantiksena”, vaikka sarjan lapsenmielisyys edustaa nykyisessä lopputuloksessa sitä genreä, jossa lasten oletetaan kelpuuttavan mukisematta mitä tahansa sen perusteella, etteivät nämä tiedä paremmastakaan – tiedä sitten, oliko se kuitenkaan sarjan suunnittelijoiden tarkoituksena, vai olivatko tämänkin takana studiopomot. Kaikista mieluiten olisin nähnyt ”Atlantiksesta” jatkon ”Shards of Chaoksen”, jossa Helgasta olisi tullut kyborgi. Helga oli jo ”Kadonneessa kaupungissa” mukavan epätyypillinen Disney-hahmo, joka ei elokuvassa saanut femme fatale -auraansa enempää alustusta, mutta jolla tuntui silti olevan ajatusta, ideaa ja tietty paikkansa tiimissä… sekä ennen kaikkea karismaa ääninäyttelijänsä Claudia Christianin kautta. Hieman epäselväksi jäi, mikä Helgan suhde tarkalleen ottaen oli Rourkeen, joten en senkään puoleen pitäisi Helgan jatkoa huonona ajatuksena. Katselisin paljon mieluummin mitä tahansa jatkoa Helgasta tai kenestä tahansa retkiryhmäläisestä kuin ”Milon paluuta” enää koskaan.
