Maailman ensi-illassa sankan fanijoukon ja median edustajien seasta nähtynä tämä tepsi paremmin kuin mitä se olisi tehnyt tavallisessa elokuvateatterissa tai kotisohvalla, siitä olen varma. Oulun Energia-areenan akustiikka ei ole elokuvanäytöksiä varten, mutta puitteet oli siihen katsoen saatu verrattoman hyviksi. Kannustushuutoja toistavat seinät toistivat myös aavemaiset ulinat ja rääkäisyt.
Paikka ja aika eivät kuitenkaan tee elokuvaa. Keskinkertaista, ehkä jopa huonompaa kauhua, siitä ei pääse mihinkään. Suomen mittapuulla merkittävät erikoistehosteet pitivät kuitenkin mielenkiintoa yllä ja onnistuipa Awan kohtaus olemaan jopa hieman puistattava, johtuen kuitenkin lähinnä onnistuneesta äänimaailmasta. Ulkomaiset tehosteet jyräävät kuitenkin auttamatta ja kun kyseessä kerran on kansainväliseen levitykseen kaavailtu pätkä, on se siihen malliin myös arvosteltava.
Jossain määrin tätä elämystä muistellessa mielen valtaa surumielisyys. Hieno idea ajan pysähtymisestä ja elottomasta sairaalasta, joka varmasti aiheuttaa ahdistusta monelle ilman musikaalisesti lahjakkaita (mielipidekysymys) mörköjäkin, menee pilalle. Aikaa tuhlataan kliseisiin ja toistuviin turhiin jauhantoihin. Ihan kuin sairaalaan ansaan jääneet kääntyisivät tahallaan harhaan hokien niitä asioita, joita tällaisessa pätkässä kuuluu hokea aiheuttaen katsojalle reaktion: ”Tehkää niinkuin siinä toisessa elokuvassa niin pysytte hengissä…tai antakaa kun minä tulen näyttämään.”
Elokuvan roolisuoritukset ovat vielä keskinkertaisempia kuin kokonaisuus itse. Pelottavinta koko leffassa on Dominique McElligotin (sairaanhoitaja Emily) suoritus. Dialogi on juuri niin luonnollista kuin se olisi kirjoitettu vessapaperille punaisella väriliidulla. Ronald Pickupin Tobias on ainoa hahmo, jota seuratessa voi unohtaa katselevansa näyttelijää työssä. Skye Bennettillä elokuvan lapsitähtenä on omat mieleenpainuvat hetkensä, joskin lähinnä ärsyttäessään vinkumisellaan.
Dark Floors ei millään pärjää valtavirran tai edes siitä poikkeavan osaston tuotoksille. Siitä näkyy tekijöittensä innokkuus ja rakkaus, mutta siksipä projektiin ei ole suhtauduttu riittävällä objektiivisuudella. Lapsuuden haave toteutuu, muu unohtuu. Kyllä Dark Floorsia silti mieluummin katsoi, kuin Suvi Lindenin ja Petteri Ahomaan puheita. Lordin pienimuotoinen keikka oli myös etuoikeus, joka teki Oulun tapahtumasta loppujen lopuksi unohtumattoman kokemuksen.
