Floridalaista hotellia pyörittää Hammer (Julius eli Groucho Marx) ja tämän apurina toimii Jamison (Herbert eli Zeppo Marx). Paikka on menossa nurin, mutta monenlaista hahmoa saapuu hotelliin. Näiden joukossa on paitsi rouva Potter (Margaret Dumont), myös epämääräisellä italialaisaksentilla tupiseva kelmi (Leonard eli Chico Marx) ja tämän kaveri (Adolph eli Harpo Marx), joka ei tunne sosiaalisia normeja kovinkaan hyvin. Monenlaista juonta on tekeillä ja nämä pääasiassa törmäilevät toisiinsa sisältöpuhtaan farssin muodossa. Yksi poukkoileva pallo on yrmy etsivä Hennessy (Basil Ruysdael).
Marx-veljesten esikoisleffa oli tähdittävälle nelikolle kammotus, mutta studio viskasi sen siitä huolimatta markkinoille. Historia antaa oikeutuksen hyvin epätavanomaiselle ilmiölle (molemmat olivat oikeassa), sillä leffa takoi rahaa aika isosti ja siten johti uusiin ja hupsumpiin leffoihin, mutta anarkistinen kaaos ei Kookospähkinöitä-leffassa kovinkaan helpolla tule esille. Lisäksi hyvin uusi äänielokuva tekee hallaa elokuvakerronnallisille tehokeinoille. Lisäongelmaa aiheuttavat kerrontaa katkovat hetket, joissa mm. Harpo Marx pääsee näyttämään taitojaan harpistina. Parhaimmillaan leffa on naurumekkalaa, mutta huomattavasti lukuisemmilla tyhjäkäynnin ja katkeilun hetkillä ei luoda komediaklassikkoa, vaikka tekninen toteutus onkin hieno ja mukana on jopa nostokurkikuvan kaltaisia tehokeinoja.
Groucho Marx on elokuvan epämääräinen protagonisti ollen katkeamaton moottoriturpa ja Chico Marx antaa tähän kontrastia erilaisena suupalttina, joka soittelee kibordia. Harpo Marx todistaa tekojen puhuvan sanoja vahvemmin. Hänen hahmonsa on jatkuvassa riidassa suunnilleen koko todellisuuden kanssa ja Zeppo Marx on se pakollinen järjen ääni sekopäisyyden keskellä. Margaret Dumont johtaa niiden sekapäiseen sisäpiiriin kuulumattomien hahmojen joukkoa, mutta ne ovat varsin heikosti mieleen jääviä, joskin Basil Ruysdael antaa huvittavaa kontrastia yrmynä dekkarina, joka ottaa työnsä vakavasti. Näyttelijät ovat osaavia, mutta hyvin heppoisen rakenteen käsikirjoitus ei anna paljoakaan tilaa kohellukselle ja siten leffan tarjoamat naurut ovat irtonaisia.
Suurena harmina leffa ei ole kovinkaan hauska tai ehjä kokonaisuus, mutta klassikkoaineksen siemenet ovat jo tässä melkoisen hatarassa aloituksessa näkyvästi itämässä ja joskus heikkoa alkua seuraa vahva jatko. Allekirjoittanut on samaa mieltä Marxien kanssa, sillä yksinään, elokuvallinen jatkumo katkaisten, Marx-veljesten esikoishupailu joutaa elokuvataiteen hyllylle pölyä keräämään. Se mikä seurasi, on huomattavasti naurettavampaa ainesta.
