Harvat asiat ovat satunnaisesta elokuvanystävästä yhtä hauskoja kuin elokuva, jossa katsoja joutuu koko sen keston ajan ottamaan osumaa jatkuvien hittien ja hutien syöttöputkesta. Disneyn 2000-luvun alussa tuottama “Atlantis – kadonnut kaupunki” (2001) on näitä elokuvia: elokuvia, joissa olisi itkettävän paljon potentiaalia, mutta joissa on myös sellainen määrä kauneusvirheitä että katsojaan sattuu. Kun katselin elokuvaa aikuisiällä uudestaan sitten lapsuuden, niin elokuvasta jäi päällimmäisenä tuntumana tunne, että haluaisin pitää “Atlantista” Disneyn parhaimpana elokuvana – ja haluaisin kovasti – mutta koska sen tietyt erinomaiset piirteet nostavat elokuvaan kohdistetut rimat korkealle, niin se ei valitettavasti pysty lunastamaan näitä yhtä erinomaisesti kuin olisi lupa toivoa.
Se on kuitenkin heti sanottava, että yritys on kiitettävällä tasolla.
Mistä elokuvassa on sitten kyse? Disneyn “Atlantis” on tyylillä animoitu steampunk-versio Jules Vernen seikkailuromaaneista ja samalla kenties myös tekijöidensä eräänlainen rakkaudentunnustus Hayao Miyazakin elokuville, omaan silmääni erityisesti elokuvalle “Laputa – linna taivaalla” (1986). Steampunk-seikkailun tarina kertoo hontelon hyväntahtoisesta Milo Thatchista, joka on onnensa kukkuilla päästessään kokeneen retkikunnan kanssa etsimään kauan sitten kadonnutta tarunhohtoista Atlantiksen kaupunkia, josta harvemmat edvardiaanisen ajan jälkeisessä Englannissa edes tietävät; historia on jättänyt jälkeensä vain satunnaisia mainintoja sekä sen verran paljon lähteitä muinais-atlantislaisesta kielestä, että Milo voinut opiskella alan asiantuntijaksi. Retkikunta kohtaa matkan aikana vaarallisia tilanteita eikä kuolonuhreiltakaan säästytä… niinpä hahmot joutuvat matkan edetessä miettimään, onko määränpää kaikkien uhrausten arvoinen, vai onko määränpäässä määriteltävä uudemman kerran koko matkan tarkoitus?
Teoriatasolla, sanoina paperilla, “Atlantis – kadonnut kaupunki” on alkumetreiltään harvinaisen lupaavan oloinen. Jokainen joka on joskus lukenut Jules Vernen seikkailuromaaneja, tietää kuinka klassisen ajattomista teoksista on puhe seikkailullisen kerronnan puolesta. “Atlantis” onkin tietynlaista henkistä Disney-Verneä, jossa on mm. hahmojen ideat (jotka Vernelläkin ovat usein karrikoidun puoleisia), matkan aikana kohdatut vaarat, sekä kulkuneuvojen designit kuin kapteeni Nemon seikkailuista konsanaan. Elokuvan edetessä kerronta sivuaa myös “Indiana Jonesien” seikkailuhenkeä esimerkiksi kohtauksissa, joissa riittää räjähdyksiä ja mäiskettä… ja onpahan “Atlantiksessa” nähtävissä myös tekijöidensä ihaileman Miyazakin elokuvien tehokeinoja mm. kohtauksissa, joissa hahmot joko rauhoittuvat tunnelmoimaan matkaa tai mykistyvät hämmästelemään matkalla kohdattua ihmeellistä näkymää, jossa usein musiikki ja kuvasto yrittävät dialogin sijaan kertoa, mitä maailmassa kulloinkin tapahtuu tai on tapahtunut.
Kun elokuvassa on toisin sanoen kovaa yritystä luoda Disney-elokuvasta konseptiin sopivaa maailmaa, jossa on mukana ”henkistä Verneä”, ”henkistä Indiana Jonesia” ja ”henkistä Miyazakia”, elokuva hurmaa helposti mukaansa jo sen perusteella, että näin haastavaan ja uskaliaaseen on joskus ylipäänsä lähdetty. Elokuvan ohjauksesta vastannut Disney-konkari Gary Trousdale ja käsikirjoituksessa mukana ollut Disney-konkari Tab Murphy olivat työstämässä aiemmin ilmestynyttä “Notre Damen kellonsoittajaa” (1996), jossa jo oli kunnianhimoista yritystä saada Victor Hugon murheellisesta klassikkoromaanista Disneyn perinteisemmästä tyylistä jonkin verran poikkeavaa Disney-animaatiotaidetta… ja “Atlantiksessa” tavoitteet ovat jopa korkeammalle kohotetut kuin “Kellonsoittajassa”.
Elokuvaan palkattiin huippunimiä. Musiikkipuolelle pestattiin Disneyn renessanssisäveltäjä Alan Menkenin sijaan moninkertaisesti Oscar-palkittu säveltäjälegenda James Newton Howard, jonka soundtrack on niin voimakkaasti koko elokuvan kokonaistasoa ylentävä yksittäinen asia, että haluan mainita hänet ensimmäisenä kehuja ansaitsevien joukossa. Toisin kuin monissa muissa Disneyn elokuvissa, niin “Atlantiksessa” ei ole ainuttakaan musikaalinumeroa, mikä on mielenkiintoinen ratkaisu elokuvalliselta kannalta – ei, vaikka tekijöillä olikin jossain kohtaa ideointia ja äänitettä laittaa retkiryhmän kokkia hoilaamaan omiaan leiritulen äärelle. Musikaaliosuuksien puuttuminen täsmentää, että elokuvasta on haluttu tavanomaisesta kaavasta erottuva Disney-elokuva, jossa ei ole myöskään yhden yhtäkään korvamatona soivaa pop-biisiä (mm. vuoden 1999 “Tarzanin” Phil Collins). Musikaalin ja popin sijaan Howardin vakavamieliset musiikit muistuttavat käyttötavaltaan enemmän Miyazakin luottosäveltäjä Joe Hisaishin tyylittelyä, jossa elämää suuremmat soundtrackit ovat kokonaan oma tasonsa muun kerronnan päällä. Howardin tyyli ei muutoin Hisaishia muistuta; molemmat ovat alansa parhaimmistoa, mutta “Atlantiksessa” Howardin eeppisen mahtipontiset sinfoniasävelet soivat niin suurenmoisen majesteettisina kohokohdissaan, että niissä olisi monellakin elokuvalla mallin ottamisen paikkaa.
Toinen “Atlantiksesta” löytyvä todella huikea yksityiskohta on elokuvaan palkattu Marc Okrand, toinen oman lajinsa legendoista. Okrand tunnetaan kielitieteilijänä ja fiktiivisten kielten kehittäjänä; mm. “Star Trek” -sarjaan kehittelemästään klingonin kielestä. “Atlantista” varten elokuvan tekijät pyysivät Okrandia kehittelemään elokuvan atlantislaisille oman kielensä, joten Okrand ryhtyi tuumasta toimeen. Okrand on nähnyt elokuvaa varten vaivaa, sillä hän kehitteli atlantiksen kielen juurta jaksain; hän mm. tutki indoeurooppalaista kantakieltä ja otti kehittelemäänsä kieleen mukaan aineksia niin muinaissumerin, raamattuheprean, latinan, kiinan kuin Pohjois-Amerikan alkuperäiskielistä. Puhekielen lisäksi Okrand kehitteli kieltä varten omat kirjoitusmerkkinsä, joista elokuvan tekijät ovat selvästi olleet ylpeitä – kirjoitusmerkit koristavat elokuvaa alusta asti, ja niitä käytetään aina kun voidaan. Myös atlantiksen puhekieltä käytetään aina kuin suinkin mahdollista, vaikkakin tosin lähinnä elokuvan prinsessa ja kuningas keskustelevat sillä keskenään. Elokuvassa esiintyvä oma kieli luo kuitenkin ainutlaatuista tunnelma-arvoa. On hauskaa, kuinka sen päähenkilönä häsläävä Milo selittelee elokuvassakin toisinaan, miten mahtava kieli atlantislaisilla onkaan. Milo mainitsee yhdessä kohtaa, että kieli liittyy ideatasollaan ”Baabelin tornin ajan kieliin”, jonka ympärille kuvitteellisen kielen lingvistiikka nivoutuu perusteellisemmin kuin katsoja arvaisi.
Milosta päästäänkin elokuvan kolmanteen erinomaisuuteen. “Atlantiksen” hahmoja on usein kritisoitu yksipuolisiksi tai ohuiksi, mutta teoriatasolla, luonnostelmina paperilla, hahmot ovat ensiluokkaisia. Hahmot ovat ulkonäkönsä puolesta täyttä kymppiä sekä kaikkinensa hyvän maun karikatyyrejä. Minä en pidä huonona (tai varsinkaan tylsänä!) retkikuntaa, joka koostuu rennon rutinoituneita one-linereita harrastavasta komentajaköriläästä, sotilaallisemmasta femme fatalesta, ykstotisesta italialaisesta räjähdemaakarista, edeltävää väsyneemmästä tupakka-viestintäpäällikkö-muorista, kipakasta teknikko-teinitytöstä, reilunrehevästä intiaani-taustaisesta lääkäristä, härskejä kuiskivasta ranskalaisesta hullusta sekä vahvaa amerikkalaista jyväjemmari-slangia puhuvasta tervaskanto-kokista, jonka ruokaympyrä koostuu lihasta, pavuista, whiskystä ja läskistä. Kirsikkana kakussa on ryhmän rahoittaja, eli varakas ja eksentrinen vanha herra, jonka äänenä irrottelee “Frasier” -sarjan isäpappana tunnettu John Mahoney. Mahtavia hahmoja siis! Tilaisin pelkästään ryhmän aiemmista reissuista kertovan animaatioelokuvan koska tahansa. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tässä elokuvassa olisi jo näillä ansioin Disneyn mielenkiintoisimmat sivuhahmot… jotka eivät kaikenkirjavuudestaan huolimatta tunnu väkinäisiltä, vaan pikemminkin särmikkäiltä.
Hahmot tuntuvat hauskoilta ja eläväisiltä myös harvinaisen tasokkaan ääninäyttelijäryhmänsä ansiosta, joka on tässä elokuvassa ikimuistoisen tasolla. Elokuvaa katsellessa tuntuu siltä, kuin aivan jokaiselle hahmolle olisi valikoitu näitten ulkonäköön täydellisesti mätsäävät äänet, sillä niin luonnolliset puheäänet ovat esimerkiksi retkikunnan erikoisemmillakin hahmoilla, kuten kokki-Cookiella (elokuvan julkaisuvuonna keuhkosyöpään kuollut Jim Varney, jonka viimeiseksi rooliksi tämä jäi), myrtsillä tupakkamuorilla (Florence Stanley) ja Myyrällä (Corey Burton). Päähenkilöpoika Milo on kenties muuhun kaartiin verrattuna säyseämpi, mutta Milon äänenä oleva “Paluu Tulevaisuuteen” -tähti Michael J. Fox sopii erinomaisesti rooliinsa, ja on mielestäni myös olennainen osa erikoisten eksperttien katrasta siinä mielessä, että tämä tasapainottaa muuta porukkaa olemalla joukon vaatimattomampi (mutta sitäkin sympaattisempi) keltanokka, jonka harteille lankeaa noviisina hölmistely. Hauskoja suorituksia kuullaan mainittujen lisäksi myös Don Novellolta, joka on muistettavan omalaatuinen pommieksperttinä. James Garnerin lännenmiesmäisen karski Rourke on samaten jokaisessa kohtauksessaan viihdyttävää seurattavaa, ja elokuvan toinen “Star Trek” -mies Mr. Spock, eli Leonard Nimoy, on jopa säväyttävä pienessä sivuroolissaan atlantista puhuvana kuninkaana. Kaikkinensa aivan jokaisen ääninäyttelijän roolisuoritusta kuuntelee nautinnolla, sen verran mainioita ja sukkelia kun ovat.
Kun siis tähän asti elokuvasta on paperitasolla löytynyt pelkästään ylistettävää – sen loistavia tyyliesikuvia, taitavia konkaritekijöitä, mainioita hahmoja ja näitäkin mainioimpia ääninäyttelijöitä ja jopa omaa kieltä myöten – niin mistä tulee kuuluisa ”mutta”? Mikä sai “Atlantiksen” menestymään omana aikanaan ainoastaan joten kuten teattereissa, aiheuttamaan sille syystä tai toisesta mitäänsanomattoman elokuvan maineen, ja upottamaan sen nykyisen yleisön elokuvatietämyksessä suhteellisen pohjalle?
Yksi elokuvan valitettavimmista ja eniten ontumista aiheuttavista ongelmista on se, että siinä on paljon ideoita: kestoonsa nähden liikaakin ideoita. Eräiden lähteiden mukaan sen tekijöillä oli yhdessä vaiheessa materiaalia niin paljon, että elokuvasta olisi tullut helposti yli kahden ja puolen tunnin mittainen, jolloin lyhyempää formaattia suosivien studiopomojen piti muistuttaa taiteilijoitaan siitä, että aineistosta oli pakko karsia. Tämän takia “Atlantiksen” kokonaisuus on sieltä sun täältä leikeltyä tiivistämistä. Elokuvasta löytyy paljon ulosleikattua materiaalia, joista joidenkin jälkikäteen julkaistujen luonnosten katsomisesta saa vasta parempaa hahmotelmaa siitä, mitä kaikkea elokuvasta jouduttiinkaan rajaamaan ulos. Eräs harmittava poisjäänti oli ideatason alkuintro, joka olisi ollut tykkänään muuta kuin mitä elokuvan nykyinen ensimmäinen kohtaus on; Atlantiksen tuhon sijaan ensimmäisenä kohtauksena olisi voinut olla myös kohtaus islantia puhuvista viikingeistä, jotka purjehtivat merellä Atlantista etsien, ja joiden päälliköllä olisi ollut samankaltainen kirjanen kuin mitä Milolla myöhemmin. Myös elokuvan matkaamisvaiheen oli tarkoitus olla huomattavasti nykyistä pidempi – palaan siihen kohta – minkä lisäksi itse Atlantiskin tuntuu olevan täynnä ideoita, joita elokuva ei kerta kaikkiaan ehdi käymään läpi. Tarinan supistamisen huomaa tuntuvalla tavalla elokuvaa seuratessa, sillä Atlantiksesta herää elokuvan edetessä pelkästään kysymyksiä, ja elokuvan loppukliimaksi tuntuu tyydyttävän sijaan sekalaiselta; elokuva muuttuu jossain kohtaa sen tuntuiseksi, kuin katsoisi pelkästään puolet pidempikestoisen elokuvan tärkeimpiä klippejä, tosin ilman olennaisia alustuksia siitä, kuinka näihin klippeihin edes päästiin.
Tämä on erittäin harmillista monenkin elokuvassa esitellyn hyvän idean suhteen. Varsinkin elokuvan loppupuolella on turhan paljon ”mutkat suoriksi” -henkeä läsnä hyvästä animoinnista huolimatta, ja näiden takaa aistii tuskastuttavan hyvin, että ajatusta olisi ollut vaikka mihin, jos aikaa vain olisi ollut käytettävissä enemmän.
Tästä yhtenä esimerkkinä on elokuvan antagonistihahmo Rourke. Rourke ei ole todellakaan ainoa tiivistämisestä kärsivä hahmo, mutta tämän esimerkki valaisee, miten tiivistykset vaikuttavat koko elokuvan juoneen. Vaikka James Garner onkin ihan hauska roolissaan, niin hahmossa on se ongelma, ettei tällä ole nykyisessä elokuvassa aikaa sen suuremmille hahmonkehityksille; tämä vain vaihtaa niin sanotusti ”vaihdetta” kun sen aika tulee, ja tuntuu loppupuolella elokuvaa sellaiselta, kuin osa tämän dialogistakin olisi vähän viimeistelemätöntä alkupäähän verrattuna (”Congratulations. You just won the solid gold Kewpie doll!”). Sinänsä hahmossa ei näkisi tätä niin isona ongelmana, ellei elokuvassa itsessään olisi myös viittauksia siihen, että hahmossa olisi tarkoitus tapahtua muutoksia… jotka johtaisivat siihen, etteivät retkikuntalaiset tunnista tätä enää samaksi ihmiseksi.
Toisaalta “Atlantiksen” luonnosversioissa olisi ollut alunperin ajatusta siitä, ettei Rourke olisi ollut sen pahempi kuin muutkaan, ja että retkikunnan etsintämatka olisi tosiaan kestänyt huomattavasti nykyistä versiota kauemmin; se olisi muodostunut raskaaksi kokemukseksi kaikille, erityisesti retkikuntansa elämästä ja kuolemasta vastaavalle johtajalle. Sen sijaan, että melkein kaikki retkikunnasta kuolevat parista isommasta katastrofista (kuten nykyisessä elokuvassa), niin tarkoitus olisi ollut muodostaa reissusta ripotellen vaarallisempi niin, että retkikunnan väkeä olisi menehtynyt vähän väliä jatkuvien eri tapaturmien johdosta. Ennen pitkää retkikunta olisi alkanut epäröimään matkan mielekkyyttä – erityisesti Rourke, joka ei olisi mielissään yli 200:n ihmisen menettämisestä. Miloon tämä olisi liittynyt siten, että Rourkea olisi alkanut hiljalleen pännimään Milon huolettomuus menetysten edessä. Elokuva on sen puoleen sisältänyt itseensä riemastuttavan epädisneymäisen kohtauksen, jossa Rourke pitää kuolleille hiljaisen hetken muistopuheen ja löytää heti sen jälkeen Milon leikkimästä auton tööttitorvella, jolle ei voi muuta kuin huokailla – paitsi että vastaavia kohtauksia olisi ollut tarkoitus esittää enemmänkin, ja Rourkesta olisi pitänyt tehdä vähitellen synkempi hahmo, jolloin protagonistin ja antagonistin välille olisi syntynyt henkilökohtaisempaa luonnollista jännitettä; tällöin Milo olisi aikaisemmassakin vaiheessa alkanut pelkäämään komentajaa, joka oli vielä retken alussa asiallisen ystävällinen… mutta joka menettää hiljalleen uskonsa ihmisiin, ja josta ahneus muovaa lopulta hirviön.
Ideatasolla juoni olisi ollut oikein mielenkiintoinen ja jopa harvinaisen harmaasävyinen Disney-elokuvaan (jos kerran pääsankari ei oikein välitä menehtyneistä kanssaihmisistään, mutta konna välittäisi), mikä ei lopputuloksessa kuitenkaan välity samalla tavalla kuin luonnosversioissa… koska studiopomojen vaatima tiivistys. Se on tosiaan sääli elokuvan vastaavan kaltaisten ideoiden kohdilla, jotka olisivat olleet hyviä, ja joita olisi ollut paljon muitakin!
Ja mitä tulee “Atlantiksen” maineeseen, niin näin vuosikymmeniä myöhemmin on kyllä ihmeteltävä sen nuivaa ja alle keskinkertaisena pidetyn mainetta. Elokuvassa on kyllä selvästä leikkelemisestä ja tiivistyksestä juontuvia rytmitys- ja balanssiongelmia (ja loppupuolella käsikirjoituksenkin taso vaihtelee), jolloin se ei kykene omassa kestossaan saavuttamaan ideaaleinta tasoaan, joka olisi luultavasti ollut täydellisessä maailmassa kahdessa elokuvassa ja noin kolmen tunnin kestossa (ja jaettuna niin, että ensimmäinen osa kertoisi pelkästään retkikunnan reissusta ja toinen osa Atlantiksesta ja sen mysteerien tutkimisesta) …mutta että elokuva on nykyisillä vahvuuksillaan silti ”keskinkertaisena” pidetty? Elokuva on eittämättä julkaistu Disneyn kulta-ajan myöhäisajalla, jolloin suuri yleisö oli kenties tottunut jatkuvien kulttiklassikoiden päättymättömään virtaan. Kukaties “Atlantis” kärsii suurimmin siitä, että sitä ennen oli julkaistu niin monia tasaisempia elokuvia – ja kun tilanne on tämä, “Atlantiksen” epätäydellisyydet näyttäytyvät epäedullisemmin kuin ansaitsisivat. Lisäksi kun ajan henkenä oli tuolloin jostain syystä monessakin länsimaassa myös se, että animaatioelokuvia pidettiin lähinnä lapsille suunnattuina, niin “Atlantis” saattoi pudota samankaltaiseksi oudoksi linnuksi kuin aiemmin julkaistu Dreamworksin “Egyptin prinssi” (1998), joka edustaa yhä näinäkin päivinä Dreamworksin parhainta ja kunnianhimoisinta mestariteosta, joka on sittemmin jäänyt oudon vähälle huomiolle. Ehkäpä tästä johtuen “Atlantiksen” ja “Egyptin prinssin” kaltaisten rakkaudella ja vaivalla toteutettujen vakavampien suurten länsimaisten animaatioelokuvien uudelleen ilmestymisestä voi vain haaveilla.
Onkin sääli, ettei aikuisempaan makuun laadittuja kunnon seikkailuanimaatioita arvosteta yhtä korkealle kuin niitä, joissa on mukana paremmin oheismarkkinointiin sopivia elementtejä, kuten söpöjä hassuja eläinhahmoja tai kertakuulemalla mieleen jääviä hittibiisejä. “Atlantiksessa” on mielestäni kuitenkin niin paljon herkullisen innokkaita ideoita ja onnistuneitakin kohtauksia, että pitäisin tätä monia näyteltyjä seikkailuelokuvia tasokkaampana; viehättävä animaatiojälki luo sellaista särmää, jota ei voi kokea muutoin kuin animaation kautta (jonka puoleen en haluaisi tästä näyteltyä uusversiota), minkä lisäksi pisteenä i:n päällä on sekin, että elokuvan viihdyttävyysarvo on korkea alusta loppuun asti. Maailmassa olisi näinä päivinä kipeämmin tilausta kaavoista poikkeavista elokuvista kuin mitä oli “Atlantiksen” aikoina; toivon mukaan vastaavanlaisiin elokuviin suhtauduttaisiin näinä päivinä vastaanottavammin ja studiopomotkin antaisivat taiteilijoilleen enemmän aikaa ja resursseja näiden hyvien visioiden toteuttamiseen.
