Suomalainen elokuva, sanapari, joka herättää minussa aina valtavan epäilyksen tunteen. Suoraan sanottuna en äkkiseltään keksi yhtään suomalaista filmiä, jota voisin mennä hyväksi kehumaan. ”Pienimuotoisesta” floppaamisesta ja kriitikoiden negatiivisesta palautteesta huolimatta olin kiinnostunut näkemään Dark Floorsin. (Elokuvan ”suosiosta” taatusti kielii se tosiseikka, että minun ja kahden kaverini lisäksi salissa ei istunut ketään muita.)
Autistista tytärtään sairaalasta pois kiikuttava yksinhuoltajaisukki (tyttärineen), nuori ja kaunis sairaanhoitaja, yrmeä ja käheääninen musta vartija, kiireinen ja typerä bisnesmies sekä mielisairas vanha mies jumittuvat sairaalan hissiin. Kun he viimein pääsevät kopista ulos, he huomaavat sairaalan henkilökunnan sekä muiden ihmisten kadonneen. Ulospääsyä joudutaan etsimään römyämällä ympäri autiota ja aavemaista sairaalaa, jossa pian alkaa tapahtua kummia; bändi, joka voitti Euroviisut vuonna 2006, kummittelee pitkin käytäviä autistista, hieman pelottavia piirustuksia rustailevaa tyttöstä hamuten Pari ihan sävyttävääkin säikyttelykohtaa onnistutaan järjestämään.
Juonellisesti Dark Floors on siis päällisin puolin perussoopaa, joka elokuvan edetessä pääsee näyttämään peräti monipuolisuuttaan. Moinen kikkailu on kuitenkin turhaa, sillä missää vaiheessa elokuvaa ei käy ilmi miksi hirviöjengi haluaa autistisen tyttö-polon kynsiinsä. Mitään ei missään vaiheessa selitellä, vaan kaikki jää periaatteessa katsojen mielikuvituksen varaan.
Bändin jäsenten ilmestymiset pitkin elokuvaa on ihan näyttävästi tehty, mutta kaikella kunnioituksella Mr. Lordia ja hänen poppootaan kohtaan: Ei Euroviisuvoittajaa voi pelätä.
Kaiken kaikkiaan elokuva oli oikein viihtyisä. Naurattikin useaan otteeseen. Mutta se ei todennäköisesti ollut tarkoitus.
