Autistinen tyttö Sarahin (Skye Bennet) isä Ben (surkea Noah Huntley) kyllästyy loputtomiin kokeisiin ja päättää viedä tyttärensä kotiin. Tyttärensä kanssa hän menee hissiin Jonin (loistava William Hope), vartija Rickin (Leon Herbert), kauniin sairaanhoitaja Emilyn (Dominique McElligot) ja omituisesti käyttäytyvän rääsyläisen, Tobiaksen (Ronald Pickup) kanssa. Hissi jumittuu, ja kun ovet saadaan auki, on sairaala tyhjillään. Alemmista kerroksista löytyy ruumita ja he joutuvat hirviöiden (Lordin jäsenten) satunnaisten hyökkäysten kohteeksi. Kaiken keskipisteenä tuntuu olevan Sarah. Elokuva seuraa heidän yrityksiään pysyä hengissä ja päästä pois sairaalasta.
Hahmot ovat bisnesmies Jonia ja rääsyläis-Tobiasta lukuunottamatta kaikkea muuta kuin mielenkiintoisia. Näyttelijäkaartista tosin löytyy kaksi loistavaa – William Hope ja Richard Pickup.
Richard Pickup saa Tobiaksesta aikaan sympaattisen hahmon, oikeastaan elokuvan ainoan henkilön jonka kohtalosta katsoja jaksaa oikeasti välittää. William Hope (Jon) sen sijaan on päinvastainen – hänen hahmonsa on inhottava, perinteinen pahis. Hän ajattelee lähinnä itseään ja on valmis lähes mihin pelastaakseen itsensä. Loistava William Hope pelastaakin elokuvasta paljon.
Muut näyttelijät ovat melko mitäänsanomattomia. Noah Huntley on ärsyttävä ja tylsä ’’sankarillisena’’ isä Beninä. Hän on itsepäinen, ja niiiiin uhrautuvainen ja urhea että oikein yököttää. Huntley ei saa hahmoonsa minkäänlaista eloa, ei niin minkäänlaista. Dominique McElligot on samanlainen sairaanhoitaja Emilyna. Hänen ainoa tehtävänsä näyttää olevan olla hyvännäköinen. Sarahina nähtävä Skye Bennet on ihan kohtuullinen, samoin Rickiä esittävä Leon Herbert.
Leffan pahimmaksi ongelmaksi muodostuu se, etteivät hahmot jaksa kiinnostaa. Tämän vuoksi elokuva kadottaa jännittävän tunnelmansa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, kun hiippailu autiossa sairaalassa muuttuu selviytymiskamppailuksi. Jos hahmot ovat tylsiä, ei se voi olla kovin jännittävää.
Kaikeksi onneksi ohjaaja Pete Riski tekee todella hyvää työtä. Hän saa aikaan mielenkiintoisen elokuvan, joka jättää pohdittavaakin. Mysteeri otetaan esille jo alussa – Miksi tämä kaikki tapahtuu? Miksi Tobias ja Sarah ovat ainoat jotka tuntuvat tietävän mitä tapahtuu? Ja mitä ylipäätään tapahtuu? Mitään vastausta ei anneta – katsoja jätetään pohtimaan näkemäänsä.
Ja tämä toimii todella hyvin, kun ohjaaja osaa rakentaa tunnelmaa. Mysteeri ei ratkea missään vaiheessa – päinvastoin se kenties mutkistuu entisestään, tosin vihjeitä tarjotaan koko leffan ajan, esim. elokuvan viimeinen kohtaus, jossa Sarah piirtää paperille sinisellä liidulla, Sarahin juttelu Tobiaksen kanssa, loppuhuipennus parkkihallisa. . . Elokuva on nähtävästi tarkoitettukin analysoitavaksi, sitä ei juuri kannata katsoa aivot narikkaan-mielessä. Elokuvan tunnelma on enemmänkin mystinen kuin pelottava – okei, eivät Lordin jäsenet jaksa pelottaa ketään. Siitä huolimatta kyseessä on ehdottomasti puhdas kauhuelokuva, vaikka tahatonta huumoria esiintyykin paikoittain. Virkistävää vaihtelua Suomalaisiin ainaisiin draamaleffoihin, ja sehän kelpaa. Dark Floors on erinomainen elokuva, luultavasti paras kotimainen pitkään aikaan – mutta siinä on monia ongelmia, eikä se todellakaan jaksa pelottaa. Mutta tuskin elokuva, jonka pääosissa ovat kaikkien tuntemat Lordi-hirviöt, voisi pelottaa vaikka muuten olisi kuinka hyvä.
