Jospa olisit Lucky Luke, ratsastamassa uskollisella Jolly-hevosellasi kohti vierasta kaupunkia. Jospa olisit kuullut saluunassa puhuttavan, että se kaupunki on hyvä mesta. Joiltakin olisit kuullut sen olevan jopa ihan huippu ja ainutlaatuinen.
Kun vieraan kaupungin laitimmaiset rakennukset hahmottuisivat horisontissa edessäsi, jauhaisit heinänruokoa suupielessäsi vielä hyvillä mielin. Mutta mitä edemmäs kaupungin keskustaa Jollysi kopsuttelisi, sitä varmempi olisit siitä, että se mesta voi kyllä olla ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan niin erinomainen ja erityinen kuin sinulle on väitetty.
Sinnersin päähenkilö on uskonmiehen poika Sammie, jota on siunattu soittajan sormilla. Kun suurkaupungissa mainetta keränneet gangsterikaksoset Smoke ja Stack päättävät perustaa vanhoille kotikulmilleen tanssipaikan, Sammie kokee saavansa elämänsä tilaisuuden. Ku klux klanin kannattajat ovat tuskin saaneet huput päistään ja moni musta ansaitsee edelleen pienen leipänsä puuvillapelloilla, mutta unelma paremmasta elää. Sorrettujen oma tanssipaikka on osa tuota unelmaa. Vaan mitä olisivat avajaisjuhlat ilman kuokkavieraita?
Tunsin itseni kuin vierasta kaupunkia lähestyneeksi Lucky Lukeksi, kun katsoin Sinnersiä. On suhteellisen harvinaista, että kauhun lajityyppiin luettava leffa saa edes yhtä Oscar-ehdokkuutta, mutta Sinnersille ehdokkuuksia satoi enemmän kuin kahdessa kädessä on sormia. Jo niiden perusteella elokuva vaikutti tosi kovalta tapaukselta; Sinnersille ei ehdokkuuksia jaettu vain tehosteista tai maskeerauksesta, vaan myös vuoden parhaan elokuvan, ohjaajan ja alkuperäiskäsikirjoituksen osalta. Käsikirjoittajana ja ohjaajana toiminut Ryan Coogler myös voitti Oscarin kirjoitustaidoillaan.
Taidokkuudesta voi puhua, kun joku osaa yhdistellä tuttua huttua ihan toimivaksi tarinaksi ja puhutella sillä isoa katsojakuntaa. Sinners ei ole poikkeuksellinen tarina kahdesta veljeksestä ja näiden legendaarisiin mittoihin venyneen menestyksen huumaamasta nuoresta miehestä. Eikä se ole poikkeuksellinen tarina hirviöistä, jotka vaanivat vapaalle vaihtaneita ihmisiä yössä. Se ei myöskään ole poikkeuksellinen tarina jännitteistä eri rotujen välillä. Coogler on kuitenkin koonnut näistä paloista ns. omilla jaloillaan seisovan rakennelman.
Michael B. Jordan, Cooglerin vakiokaartilainen jo Black Panther- ja Creed-elokuvista, näyttelee kaksosia vaivattoman oloisesti. Smoke ja Stack ovat paperilla kuin kolikon kaksi puolta – tai kuin Daltonin veljesten kaksi ääripäätä, mutta Jordan saa heidät näyttämään ja kuulostamaan uskottavilta ihmisiltä. Oscar-palkinto napsahti tästäkin työstä siis ihan ansaitusti.
Sinnersin muutkin keskeiset roolit ovat hyvin tehtyjä. Samoin menneen ajan kuva kaikkine yksityiskohtineen. Mutta kauhufaneille varoituksen sana: Sinners on tempoltaan lähempänä vanhaa tarinankertojaukkoa kuin nohevaa rap-artistia. Coogler ei ole yrittänyt olla mikään Guy Ritchie, joka iski Sherlock Holmesiakin adrenaliinipiikillä, vaan Sinners etenee entispäivän elämään sopivalla vauhdilla. Vähän kuin Jolly Jumper kohti auringonlaskua.
Sinnersin suurin synti? Se on Cooglerin ohjaus. Se luiskahtaa raiteilta kahdessa tärkeässä asiassa: elokuvan hirviöiden ja lopun suuren taistelun osalta. On käsittämätöntä, miksi Coogler ei ole saanut elokuvansa vampyyreihin edes rahtua sitä vakuuttavuutta, jota Sinnersin muissa hahmoissa nähdään. Ja on suorastaan lyhtynäköistä panna pystyyn komeasti Commando-henkinen tulitaistelu samalla kun muualla puhutaan aseväkivaltatilastojen rumista luvuista ja värillisten isoista osuuksista rikostilastoissa. Tässä taistelukohtauksessa on kyllä tyyliä, mutta samalla se on yllätyksetön ja selkeästi sellainen darling, joka olisi joutanut pois päiviltä ja tulla korvatuksi jollain vielä kovemmalla idealla.
