Winsor McCay piirsi ja kirjoitti uudenlaista sarjakuvastrippiä. Se oli värillinen, käytti koko sivun ja ilmestyi sunnuntaisin. Nykykatsojalle ja yhtä modernille lukijalle se on myös ikkuna maailmaan, joka on kadonnut muistoista, sillä strippi alkoi 1905 päättyi 1911. Sitten tuli Iso Rähinä, vihoviimeinen McCayn piirtämä strippi ilmestyi tammikuussa 1927, käytiin Isoin Rähinä, ja melkein kokonainen Kylmä Sota ehdittiin kyräillä ennen kuin kansainvälisille animaatiomarkkinoille hiljalleen tunkevassa Japanissa päätettiin käyttää McCayn muinaista materiaalia täyspitkän animaation lähdemateriaalina ja isolla rahalla. Käytännössä unohtuneen lähdemateriaalin käyttö paukkui rahallisesti silmille, mutta kulttileffailmiö iskee taas ja Allekirjoittanut kyylää kansainvälisille markkinoille tarkoitettua versiota.
Nemo (Gabriel Damon) näkee hyvin outoja unia. Yhdessä sellaisessa hän saa kutsun kuningas Morpheukselta (Bernard Erhard) saapua Unimaahan prinsessa Camillen (Laura Mooney-Hubbert) leikkitoveriksi. Kutsun toimittaa professori Genius (Rene Auberjonois). Niinpä Nemo ja tämän liito-orava Icarus (Danny Mann) ottavat kutsun vastaan. Kyseessä onkin melkoisen iso asia. Veijarimainen Flip (Mickey Rooney) aiheuttaa isoa pahennusta. Muodostunut sotku on siis siivottava ja Painajaiskuningas (Bill Martin) on nimensä veroinen. Loppu on tietysti onnellinen aamun koittaessa.
Pohjana on muinainen, visuaalisesti kekseliäs sarjakuvastrippi. Käsikirjoituksesta vastaavat Richard Outten ja Chris Columbus, joskin Ray Bradburyn ja Jean Giraudin kaltaisia ukkoja myös kreditoidaan, joten tekijöiden ammattitaito ei ole kovinkaan laiha. Ohjauksesta vastaavat Masami Hata ja William T. Hurtz eivät ole kovinkaan nimekkäitä, mutta on jokseenkin helppo huomata näiden matkineen menestynyttä amerikkalaista animaatiostudiota, sillä musiikin osuus elokuvassa on melkoisen suuri. McCayn pääasiassa liioitellut hahmot sopivat hyvin animaatioon ja Danny Mann tulkitsee extrasöpöä elukkaa, joka tekee leffan alkuperän arvaamisen mahdottomaksi.
Gabriel Damonilla on nimirooli ja nimensä veroisesti Nemo on jokseenkin väritön sankarhahmo, jonka ympärillä pyörii huomattavasti värikkäämpiä hahmoja. Mickey Rooney on riehakkaasti auktoriteettia pilkkaava veijarihahmo, joka aiheuttaa hankaluuksia ja Laura Mooney-Hubbert on tositilanteessa lujaotteinen prinsessa, joka palkitsee törttöilyn välittömällä luuvitosella. Rene Auberjonois on se hassahtanut professorityyppi, joka ei kovinkaan hyvin ansaitse titteliään ja Bernard Erhard kuningas, joka ei ota kaikkia tehtäviään kovin vakavasti. Siitä seuraa hankaluuksia. Tämän vastapainona Bill Martin omaa lyhyen, mutta vakuuttavan roistoroolin.
Elokuvan visuaalinen ilme on kiistattoman mielenkiintoinen, eikä tarinassakaan mitään suurempaa ongelmaa, mutta moni hyvin mielenkiintoinen tarinalinja jää raakileen asteelle kerronta-ajan ollessa rajallinen. Leffan sävy keikkuu harmillisen kaoottisesti äärilaidasta toiseen. Hienoiset oivallukset käsikirjoituksessa ja yleisesti unenomainen tunnelma kuitenkin jättävät positiivisen mielikuvan. Käytetty iso raha näkyy ja kuuluu hyvässä mielessä ja sen perusteella aikojen myötä syntyneen kulttimaineen voi ymmärtää. Ilmiselvistä käsikirjoituksen ongelmista huolimatta kyseessä on hyvä elokuva ja se on kaikista tärkeintä.
