Ihan kuin tämä olisi tullut vastaan jossain aiemminkin; hyväsydäminen pikkutyttö kohtaa isot pahat mörrimöykyt. Tällä teemalla on kuvitettu raskaampaa rockia soittavan Lordi-yhtyeen musiikkivideoita. Nyt samaa pohjaa käytetään ensimmäisessä suuressa kotimaisessa kauhuelokuvassa, jossa bändi näyttelee… Noh, suuret ovat leffan tehosteisiin ja visuaaliseen ilmeeseen käytetyt rahat. Ainakin siltä lopputulos näyttää, sillä esimerkiksi aavemainen Awa näyttää erittäin hyvältä leijuessaan synkeän sairaalan käytävillä ja Ox on hurjan hupaisa rynniessään ympäriinsä kuin raivo härkä. Mutta visuaalisen puolen lisäksi Dark Floors tarjoaa vähemmän mitään kuin vaikkapa vanhempi kotimainen kauhuelokuva Valkoinen peura (1952).
Dark Floorsin käsikirjoitus mättää. Se on pintapuolisesti toimiva, mutta liian paljon varman päälle pelaava. Dialogistakin sen kuulee – hahmot latelevat niitä kliseisimpiä vuorosanoja, mitä Hollywoodin kauhurainoissa on kuultu. Pekka Lehtosaaren kirjoittama teksti tosiaan kuulostaa siltä kuin se olisi kopioitu muista englanninkielisistä kauhuelokuvista. Ehkä vika ei ole Lehtosaaren, ehkä se on kulkeutunut lopputulokseen ohjaaja Pete Riskin ja Mr. Lordin alkuperäisideasta.
Genren sisällä voi aina luoda toisintoja, mutta kaikkein viihdyttävintä on, kun joku luo siinä jotakin uutta. Sergio Leone vei westernit aivan uudelle tasolle, Kubrick teki saman tieteiselokuvalle ja oma rakas Markku Pölösemme tuikkasi uutta liekkiä ”suomifilmille”. Dark Floors on näyttävä pätkä, joka ei tee edes pienimuotoisia shyamalaneja, ts. yllätä katsojaa. Autioituneeseen sairaalaan juuttuneessa henkilökaartissa on totta kai mukana tummahipiäinen vartija (Herbert), joka tilanteessa kuin tilanteessa sanoo sanottavansa samalla matalalla äänenpainolla. Ja tottahan porukan höyrypäisin kaaho on se, joka ensinnä joutuu pulaan. Ja kukaan ei varmaan osaa arvata, mikä niistä kauheista olennoista hyökkää viimeiseksi. Kaiken huipuksi leffassa on turhaa sisäistä toistoa, vaikka sillä ei kestoa olekaan kuin vajaat puolitoista tuntia.
Mutta mitäs pienistä. Elokuvan ääniraita kuulostaa ainakin teatterissa hyvältä. Ryskeet ja puheet kuuluvat asiaankuuluvan tasokkaasti pitkin linjan. Ville Riipan musiikki kruunaa äänimaailman kansainvälistä tasoa olevalla sävykkyydellä. Musiikkivideoistaan tunnettu Pete Riski ei ole (tekstin puitteissa) saanut puristettua brittiperäisistä näyttelijöistä kovin erikoisia mehuja. Surkeaksi ei kenenkään suoritusta voi kuitenkaan teilata, ja autistisena tyttöpolona kauhuja kokeva Skye Bennett on jopa melkoinen löytö. Veteraani Ronald Pickupin esittämän Tobiaksen rinnalla Bennettin Sarah on elokuvan sympaattisimpia hahmoja.
Dark Floorsilla on hetkensä, eikä sitä voi (kauhu)elokuvana hävetä. Karmaisevan pelottava se ei tosin ole, eikä muutenkaan mestariteos, mutta ihan mukavaa viihdettä tästä huolimatta. Niinpä se onkin leffa, jonka voi vaikka katsoa kauhusta diggaavan perheensä kanssa – toisin kuin esimerkiksi Takashi Miiken verisen Auditionin (1999). Ihan pienimpien silmät kannattaa kuitenkin peittää Dark Floorsinkin hirvityksiltä.
