Notta onko se Doris Day? Jos kyseisen komediennen 1960-luvun tuotanto on katsojalle tuttua, Killers saattaa aiheuttaa déjà vu -tunteen. Katherine Heigl imitoi leffan pääroolissa Doris Dayn maneereja niin lahjakkaasti, että häntä voisi luulla vähintään Dayn sisarentyttäreksi. Ihme onkin, jos Heigl ei ole minuuttiakaan perehtynyt Dayn pirteyttä ja topakkuutta pursuavaan blondiuteen ennen tämän rainan kuvauksia.
Kuten elokuvan nimestä voi päätellä, Killers ei kuitenkaan ole vain auringonpaistetta ja siirappia tihkuva romanttinen komedia. Heiglin doristelusta huolimatta leffa ei ole myöskään erityisen hauska. Itse asiassa Killers on vähän kuin se tavallinen tilaus, jonka kahvilassa teet, mutta joka maistuukin pahvilta. Kun alat miettiä, oletko jo kyllästynyt tavalliseesi, huomaat ihan oikeasti järsiväsi tyhjän pahvikupposen reunaa. Koska kaikki muutkin näyttävät ympärilläsi tekevän niin, päätät jatkaa rouskutusta. Pitäähän se tavallinen annos saada, jotta jaksaa taas porskuttaa. Ja eikös pahvissa ole ainakin kuituja – niistä naistenlehdessä juuri puhuttiin vatsaystävällisinä ja tärkeinä.
Killersin pahvisuus on syvällä elokuvan juonessa asti. Katherine Heiglin Jen on kiva naapurintyttö, joka lomailee vanhempiensa (O’Hara ja Selleck) kanssa Nizzassa. Siellä eron masentaman tyttösen elämään astuu raamikas Spence (Kutcher). Spence näkee Jenissä mahdollisuuden jättää entinen elämänsä taakseen. Spence on ammattitappaja, mutta sitähän Jen ei saa tietää, ei ennen kuin pariskunnan auvo ja koti pannaan palasiksi erään arkipäivän aamuna. Sitten on agenttipojulla selittelemistä vaimolleen. Tämä voi olla hauskaa, mikäli näin väkisin väkerretyn tarinan pystyy sulattamaan. Sen kyytipoikana pitäisi kuitenkin ottaa nyt kiiltäväpintainen James Bond -meininki kaikkine isoine paukkuineen ja kovine kamppailuineen. Tekijät ovat varmasti ihan tosissaan uskoneet, että laittamalla samaan pirtelöön sekä mansikoita että hernesoppaa he ovat viimeinkin kehitelleet ihan jokaiselle kelpaavan tuotteen. Pitäisihän sen kelvata, kun pirtelöä tarjoilee joukko jokseenkin tunnettuja näyttelijöitä. Tällä samalla kaavalla meille on syötetty kuitenkin jo niin paljon mössöä, että tämän elokuvan menestys on vain sen varassa, paljonko tätä tavaraa mahtuu entisen seuraksi.
Tavallaan käy sääliksi elokuvan näyttelijöitä – esimerkiksi Catherine O’Hara, muikea komedienne, ryypiskelee roolinsa läpi kuin hän esittäisi masentavan roolin takia ryypiskelevää Catherine O’Haraa, eikä masentavan elämänsä takia ryypiskelevää Jenin äitiä. Mitään todellista monikerroksellisuutta tällaisesta leffasta on kuitenkin turha etsiä. Tom Selleck näyttelee hövelisti, kuten vuosia sitten, viiksiään ja Ashton Kutcher hövelisti sixpackiaan. Ihan kivoja ovat, kuten Katherine Heiglin doristelutkin. Ja kuoriin on pantu rahaa, niin hampaiden kuin elokuvankin. Lienee siis ihan pakko antaa kaksi tähteä tästä panostuksesta.
