Paul Verhoevenin Robocop on näitä klassisia taideteoksia, joita yleensä alkaa katsoa ensimmäistä kertaa tietyin yksinkertaisin ennakko-odotuksin vain tullakseen luuloineen nopeasti yllätetyksi ns. housut kintuissa. Muistan itsekin ensimmäistä kertaa tarttuneeni kirjastosta löytämääni pölyiseen ja joka suhteessa kelvottomaksi kuluneeseen videokasettiin ajatuksella, että olisi kivaa koulun vapaapäivänä katsoa vähän kunnon rähmäistä kasaritoimintaa. En taatusti ymmärtänyt puoliakaan Verhoevenin kerronnan hienouksista tai Robocopin käsikirjoituksen ironisesta huumorista, mutta kyllä sitä tyhmä koululainen hädin tuskin katselukelpoista kasettia kelatessakin ymmärsi sukkelaan käsillä olevan todella erityistä ja suurta elokuvan taidetta.
Robocop kuuluu tarinana klassisen kyberpunkin innoittamaan yhteiskuntakriittisempään tieteisfiktion alagenreen, jossa ihmisen ja koneen rajat ovat käyneet hyvin häilyviksi sekä yhteiskunnan rakenteet rapistuneet kasarivuosien mallin mukaisen korporatismin ja konsumerismin jäytämiksi kokaiini- ja korruptiopesiksi. Hyvin kuvaavaa onkin, kuinka Robocopin käsikirjoitukseen saatiin kipinä Blade Runnerin komeasta julisteesta, joka taasen innoitti muuatta herrasmiestä kertomaan käsikirjoittajatoverilleen itse elokuvan sisällöstä ja sanomasta. Näitä kahta teosta onkin mielenkiintoista katsoa vaikka perätysten ja vertailla niiden maailmankuvaa, henkilöhahmoja ja symboliikkaa keskenään: Siinä missä Blade Runnerin Deckard esimerkiksi metsästi androideja, on Robocopin androidi-Murphy rikollisten ihmisten kauhu ja verivihollinen. Kadonnut ihmisyys sekä rahan ja teknologian ylivalta ovat kumpaisenkin tarinan kovaa ydintä.
Alkujaan Alex Murphy oli vain tavallinen katuja partioiva poliisimies monenkirjavien teknologiajättien ja pääomapesien hallitsemassa tulevaisuuden Detroitissa. Helvetin esikartanoa muistuttavien katujen valvontaan oli jo pidempään ehditty suunnitella erilaisia mekaanisia lainvalvojia vastauksena lisääntyneeseen ja raaistuneeseen väkivaltaan. Puutteellisen tekoälyteknologian vuoksi bisnespamput päätyivätkin rakentamaan tarkoitukseen soveltuvan kyborgin, Robocopin, työtehtävissään kuoliaaksi ammutun Murphyn vähästä selviytyneestä orgaanisesta aineksesta. Kromattua urheiluautoa muistuttava koneihmishybridi alkaa kuitenkin vähitellen palauttaa vanhoja muistojaan sekä potea identiteettikriisiä: onko uudestisyntynyt Murphy sittenkään lopulta ihminen?
Lähitulevaisuuden Detroit on tietenkin satiirinen näkemys Ronald Reaganin ajan uusliberaalien ja konservatiivien villeimmistä päiväunista: Robocopin korostetun materialistisessa maailmassa yksityisyrittäjyys kukoistaa niin perinteikkäiden autotehtaiden, pikkukauppojen kuin kaikkea hallitsevien korporaatioiden kautta siinä missä huume- ja ihmiskauppakin. Huippuunsa kapitalistisessa tulevaisuudessa rikolliset ovat yksinkertaisesti vain pahoja ja poliisit hyviä, ja kahden välillä käydään lakkaamatonta asevarustelua kuin suurvaltojen välillä konsanaan. Vankiloille tai sosiaaliselle työlle ei ole tarvetta, sillä pahat tyypit yksinkertaisesti vain telotaan tai ammutaan surutta seulaksi tarkoitukseen suunnitellun tappovälineistön voimin. Yhteiskunnan näkökulmasta keinotekoisesti rakennettu terminaattori edustaakin vain yhtä mitätöntä askelta tässä luonnonvoimien välisessä taistelussa.
Mikään Arskan kaltainen tunteeton väkivaltakone Robocop ei kuitenkaan ole: jos Alex Murphyn hahmo jostain inspiraationsa on saanut, niin vanhoista länkkäreistä ja klassisista sheriffihahmoista. Aitoon postmoderniin tyyliin Verhoevenin elokuva samalla kääntää monia perinteisen länkkäri-idealismin perustrooppeja täysin päälaelleen mm. näyttämällä, kuinka miehuulliset, vahvat yksilöt sekä auktoriteetitkin voivat olla turmeltuneita ja korruptoituneita rikollisia. Basil Poledouriksen säveltämä musiikkikin on erityisesti tunnussävelen osalta pohjimmiltaan erittäin optimistista ja toiveikasta, onhan turvaton teollisuuskaupunki viimein saanut oman sheriffinsä lakaisemaan kadut ja kappelit lavean tien kulkijoista. Huvittavasti Verhoeven kerronnassaan tulee samalla rinnastaneeksi korporaation johdon kokaiinia tehtailevaan rikollisjengiin, fiktiivisen televisioviihteen objektiiviseen totuuteen sekä rahan ja tuottavuuden hallitsemassa maailmassa työttömyyden kuolemaan.
Kasarin viimeisinä vuosina villinnyt ja ihastuttanut Robocop lukeutuu mielestäni helposti kautta aikain parhaiden tieteis- ja toimintaleffojen joukkoon. Verhoevenin visio ei ole vain laadukas elokuvana, vaan samalla kannanotto ja dekonstruktio koko toimintagenren hyödyntämättömästä potentiaalista: rytisevä ja räjähtävä viihde-elokuva, jossa sähäkän toiminnan, piinaavan jännityksen ja kuivan sarkastisen huumorin ohella riittää samalla syvällisempää sanomaa yhteiskunnasta, maailman tilasta ja ihmisyydestä. Moni yrittäjä on sittemmin koettanut toistaa Verhoevenin ja Robocopin temppua: näistä ansioituneimpana mainittakoon vaikkapa Joel Schumacherin Rankka päivä, heikommista yrityksistä taasen Ghost in the Shellin Hollywood-remake, Robocopin itsensä jatko-osat ja remake sekä taannoinen Star Wars: The Last Jedi, joka todennäköisesti olisi saanut faneilta paremman vastaanoton, jos tekijät vain olisivat suoraan kertoneet tavoittelevansa Verhoevenin taideteoksen kaltaista ironisempaa ja revisionistisempaa viihdettä.
Mutta tämä kaikki on siis vain omaa mielipidettäni, joten ripaus suolaa lienee paikallaan. Twin Peaksin fanit muuten tunnistanevat monta tuttua näyttelijää tästä elokuvasta.
