Jonathan Prycen esittämä nahjusmainen, taakkansa alla päivittäin rusentuva byrokraatti asuu ja työskentelee kaikkien maailman dystooppisten aatteiden sillisalaattia muistuttavan suurkaupungin sydämessä, unelmoiden luppoaikoinaan suurista uroteoista ja kaikki esteet voittavasta rakkaudesta. Paha vain, että tuo kyseinen unelmien nainen sattuu olemaan samaisen suurkaupungin rakenteita tuhannen päreiksi räjäyttelevän terroristiryhmittymän palkkalistoilla. Näin siis olettaen, että mitään terroristeja ylipäänsä onkaan olemassa, sillä tehdasmaisen pimeissä halleissa liukuhihnatyönä kellon mukaan pyörivän byrokratian kangistama järjestelmä itsessään on uudistuskyvyttömyydessään luhistumisen partaalla – todellisuuden peitoksi vain on aikojen saatossa menty rakentamaan aitoon neuvostotyyliin kokonainen verorahoitteinen sensuuri- ja propagandateollinen kompleksinsa. Väärät ajatukset ja mielipiteet saattavat vaikuttaa heikentävästi niin iloisen veronmaksajan terveyteen kuin luottotietoihinkin. Virallisen totuuden mukaan järjestelmä itse ei koskaan erehdy tai tee virheitä.
Henkilökohtaisesti olen aina pitänyt Brazilia yhtenä 1980-luvun kärkielokuvista. Erityisesti Terry Gilliamin visioissa on itseäni kiehtonut niiden hävytön postmodernistisuus: Brazil ei satiirisuudessaan ja ”orwellilaisuudestaan” huolimatta varsinaisesti osoita sormella mihinkään tiettyyn suuntaan, vaan kyseessä on vähän kuin luova pastissi kaikkea mahdollista – ja huomattava määrä käänteitä ja yksityiskohtia jätetään tarkoituksellakin katsojan oman tulkinnan varaan ilman selkeitä ja tyhjentäviä vastauksia. Edes nimi ”Brazil” ei suoraan viittaa mihinkään tapahtumapaikkaan tai juonenkäänteeseen, vaan elokuvassa kuultavaan, unelmien Brasiliasta kertovaan kappaleeseen; unien ja harhakuvien kautta Brazil nimenä siis kuitenkin yhdistyy suoraan itse elokuvan tarinaan. Mikään Brazilin maailmassa ei välttämättä ole totta, eikä valheen ja toden välinen raja ole useinkaan kovin selkeä. Tätä todellisuutta heijastaa myös henkilöhahmojen kokeman ”todellisuuden” ulkoinen feikkiys ja tyylitelty fantastisuus.
Kun kirjoitin Gilliamin yhdistelevän teoksessaan kaikkia maailman dystooppisia tarinoita, myös tarkoitin sitä: Gilliam on itse kertonut tarkoittaneensa Brazilin vähän kuin fellinimäiseksi versioksi Orwellin klassikosta, mutta valtion yletöntä sääntelyä, tympeää konsumerismia ja yksittäiset ihmiset alleen murskaavaa mikromanagerointia kritisoivana teoksena Brazilissa astutaan vähän Ayn Randinkin reviirille. Byrokraattien numeroista ja kirjaimista koostuvissa nimikäytännöissä paistaa läpi vastaavasti Zamjatinin Me, ja päivänvalon peittävien pilvenpiirtäjien hallitsema massiivinen ja uhkaava suurkaupunki itsessään on napattu suoraan Fritz Langin Metropoliksesta. Brazilin visuaalinen ilme sekä vaatemuoti taasen ovat inspiroituneet film noirista ja jopa kyberpunkista. Jos Gilliamin huumorille tarvitsisi tässä tapauksessa mainita esikuvallisia lähteitä, lähtisin ensinnä liikkeelle mykän ajan komedioista, Jacques Tatista sekä erityisesti modernin teknologian ylivaltaa hirtehisesti käsitelleestä Chaplinin Nykyajasta.
Päähenkilön satumaisia piirteitä saavat fantastiset unet ovat ehkäpä muistettavinta antia koko elokuvassa. Omissa kauniissa unelmissaan Prycen esittämä jokamies on taivaalla lentävä ja sorretut pahuuden voimilta vapauttava arkkienkeli. Todellisuus ja fantasia ovatkin Gilliamin filmografian keskeisintä toistuvaa teemaa: Tässä tapauksessa rikkaiden unelmoidessa kyynisesti vain rahasta ja vallasta, tavallisen kansan mielissä siintävät eskapistiset kuvat rohkeudesta, kauneudesta, seikkailusta ja rakkaudesta. Gilliam itse on kertonut tarkoittaneensa tässä tapauksessa lennokkaat unelmat ja ihanteet ihmismielen viimeiseksi rikkumattomaksi pakopaikaksi pahalta maailmalta, mutta itse näin asian päinvastoin: traagisena käänteenä rajaton mielikuvitus onkin vain toinen vankila, jonka ihmiset ovat itselleen luoneet päästäkseen pakoon oikean elämän ahdistustaan vähän samaan tapaan kuin huumeilla ja muilla riippuvuuksilla oikeassa elämässä. Omassa mielessään kansa saattaakin erottaa sisäisen todellisuutensa fantasiasta, muttei objektiivista totuutta yhteiskunnan rapautuneiden ja korruptoituneiden instituutioiden suoltamasta sekä rahoittamasta fantastisesta propagandasta.
Brazil on aito ja oikea merkkielokuva, johon on mahdotonta olla täysin siemauksin uppoutumatta vielä vuosikymmenten jälkeenkin – vaikka Gilliamin viittaukset aikansa tiettyihin ilmiöihin taatusti menevätkin yli hilseen. Nykykatsojalle Brazilin sisältö avautuneekin täysin uudenlaisessa kontekstissa, ovathan yletön sääntely, kaikkialle ihmisten yksityiselämään tunkeutuva teknologia, misinformaatio sekä korruptio aiheina tälläkin hetkellä tapetilla näkyvämmin kuin vuosikymmeniin. Viime aikoina esimerkiksi on paljastunut, kuinka vapaan maailman poliitikot ovat jo pidempään maksaneet vallan vahtikoiraksi tituleeratulle medialle ohi kirjanpidon miljoonien edestä pimeää verorahaa vastineeksi ”oikeanlaisesta” uutisoinnista. Kaikki mitä tiedät tai luulit tietäneesi voikin siis olla yhtä hyvin pelkkää poliittista propagandaa, manipulointia, valhetta, pötyä, fantasiaa, pajunköyttä, palturia, hevonkukkua, sepitettä, petosta, paskapuhetta… ja niin edespäin. Väärät ajatukset ja mielipiteet saattavat vaikuttaa heikentävästi niin iloisen veronmaksajan terveyteen kuin luottotietoihinkin. Järjestelmä itse ei virallisen totuuden mukaan koskaan erehdy tai tee virheitä.
Mutta mistä minäkin saisin itselleni reippaan Robert De Niron korjaamaan oman ilmastointilaitteeni?
