National Treasure: Kansallisaarre (2004)

National treasure sisältää sinivalkopunaisen historian oppitunnin ja hieman aarteen etsintää siinä sivussa. Katsojalle ei jää epäselväksi kuka on Edison, miksi perustajaisät olivat niin kovia jätkiä, miksi perustuslakia pitää kunnioittaa ja monumentteja tuodaan nähtäväksi pitkin elokuvaa. Onnistutaanpa pölyisten rakennusten lisäksi tuomaan lentotukialuskin ihasteltavaksi. Jos jossain niin kansallismielen nostattamisessa amerikkalaiset ovat hyviä. Juniorit otetaan aatteen huomaan turvallisesti tällaisilla aarteenetsintäelokuvilla. Vanhemmalla iällä voidaankin sitten siirtyä maailmanpelastamiseen ja ihmisten ampumiseen tähtilipun liehuessa taustalla.

Menoa, meininkiä ja näyttävää toimintaa National treasuresta löytyy, mutta loogisuutta ei niinkään. Hassu apuri (Bartha) esittää hämmästyttävän tyhmiä kysymyksiä ollakseen tietokonenero. Tämä antaa päähenkilölle Benjamin Franklin Gatesille tilaisuuden ottaa sankarinviittaa ja samalla valaistaan juonta pienimmille katsojille. Nicolas Cagen esittämä päähenkilö on liiankin suoraselkäinen ja oivaltava ollakseen uskottava tai että häneen voisi samaistua. Sen vielä pystyy nielemään, että joku kunnioittaa nahan palaselle raapustettua tekstiä niin paljon, että on valmis luopumaan mittaamattomasta aarteesta, mutta kuka oikeasti asettaa historiallisen esineen ihmishengen edelle? Varsinkin kun kyseessä on kauniimman sukupuolen edustaja, jonka kanssa on romantiikan tynkää viritteillä. Eikä voi kuin hämmästellä Gatesin assosiointikykyä. Lähes salaman nopeudella hän päätyy sanasta "rautakynä" perustuslakiin. Eipä tulisi allekirjoittaneelle ihan heti mieleen. Kaikki keinot ovat sallittuja, kun tarinaa pitää kuljettaa eteenpäin kuin kiskoilla. Muuten katsojalle jäisi aikaa ajatella, ja jos on aikaa ajatella voi mieleen putkahtaa ajatus: "Tämä elokuvahan on itseasiassa kökkö".

Ei National treasurea voi kuitenkaan täysin lytätä, kun miettii mikä on sen tavoite. Ei se pyrikään elokuvahistorian merkkiteosten joukkoon. Sen ainoa tavoite on pitää kohdeyleisön mielenkiintoa yllä alkutekstien ja lopputekstien välisen ajan, ja tuomaan rahaa tekijöille. Siinä se kieltämättä kiitettävästi onnistuu. National treasure ei jää kummittelemaan mielen sopukoihin eikä siinä ole mitään sellaista mikä kantaisi toiselle katselukerralle. National treasuren kansikuva pitäisi laittaa elokuvasanakirjaan kohtaan "kertakäyttöinen". Kaksi ja puoli tassua keskivertoviihteelle.

Pisteet:
Arvosteltu: 22.10.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Duke
Käyttäjä
6 arvostelua

Mitä saadaan, kun yhdistetään vanhoja kunnon Indiana Joneseja, isänmaallista jenkkipaatosta sekä puolihuolimattomasti ilmaan heiteltyjä salaliittoryhmien nimiä. Kyllä, aika naurettava idea, jonka tallentaminen filmille onnistuu tosin yllättävän hyvin.

Ben Gates (Nicolas Cage) vaalii sukunsa "perintöä" etsimällä isoa, ties kuinka monen salaliittoryhmän kokoamaa ja kätkemää aarretta. Yhtäkkiä seuraava vihje paljastuu löytyvän USA:n itsenäisyysjulistuksen takaa, ja Gates lyö jarrut pohjaan. Yhteistyökumppani Ian Howe on kuitenkin valmiimpi käyttämään kaikkia keinoja aarteen löytämiseksi. Katsojaa tämä tuskin ihmetyttää. Ian Howea näyttelevä Sean Bean esittää pahista jo liian monennen kerran. Vakavampi ongelma on kuitenkin se, että kuka tolvana on palkannut Nicolas Cagen pääosaan aarteenetsijäksi? Mies on tehnyt hyvät roolisuoritukset sellaisissa elokuvissa kuten Leaving Las Vegas, Pelimiehet ja Adaption - minun versioni, mutta Indiana Jonesin kollegaa hänestä ei saa vääntämälläkään.

Muutkin roolit ovat niin tyypillisiä, että oikein harmittaa. Heila pääsankarille (Diane Kruger), nörtti kumppani = hassu naurunaihe (Justin Bartha), huono isäsuhde (Jon Voight) sekä FBI-etsivä (Harvey Keitel) ovat kaikki sullottu yhteen pakkaan parin nimekkään näyttelijän taakse, ja sitten tekijät toivoivat sormet ristissä, ettei kukaan huomaisi. Näyttelijävalinnat ovat perusvarmoja, tosin vain Jon Voight ja Benin isoisää esittävä Christopher Plummer jäävät mieleen.

Tarina on niin ympäripyöreän tuttu, että se vain ja ainoastaan viihdyttää: aivojen pakollinen paikka on narikassa. Paikasta säntäillään mahdollisimman nopeasti toiseen, jotta katsojan mielenkiinto pysyy ylhäällä. Tosin nämä paikat tarkoittavat merkittäviä historiallisia kohteita Yhdysvaltain itärannikolla. Uusia vihjeitä tulee vastaan jatkuvasti, ja ne selvitetään vauhdin ylläpitämiseksi suorastaan laittoman nopeasti. Jotteivät vihjeet ratkeaisi liian vikkelästi, kävellään välillä ympyrää ja heitellään vitsejä. Tarinan muokkaaminen humoristiseksi olikin käsikirjoittajilta oikea ratkaisu. Tällä konseptilla ja näillä näyttelijöillä liika toiminta olisi takuulla lähinnä turhauttanut.

National Treasure - Kansallisaarre omaa kaikesta huolimatta riittävän seikkailumeiningin. Kyseessä on perusviihdyttävä aarteenetsintäleffa, joka ei onneksi luule liikoja itsestään, vaan pysyy turvallisilla poluilla.

nimimerkki: Allekirjoittanut

Pisteet:
Arvosteltu: 01.07.2007
Katsottu: VHS

Arvostelija

X-tyyppi
Tykittäjä
65 arvostelua

Korjatkaa jos olen väärässä: Dan Brownin bestseller Da Vindi Code ilmestyi vuonna 2003. Kirjaa myytiin hetkessä miljoonia (nyt ollaan jossakin 24 miljoonan paikkeilla) ja historialliset arvoitukset pompsahtivat siinä samalla massan hotlistalle. Aikoinaan Indiana Jonesin tarjoamaa seikkailubuumia kaivattiin taas olohuoneiden hämäryyttä lannistamaan. Se tarkoitti sitä, että Indyn neljäs osa sai uutta tuulta siipiensä alle ja sitä, että Jerry-setä halusi tarjota kansalle oman osuutensa seikkailuista.

Kuten tässä vaiheessa jo tajuatte, Jerry Bruckheimerhan se taustalla kummittelee. Älkääkö ymmärtäkö väärin, muotituulien vietävänä oleva actionpappa osuu joskus kultasuoneen, mutta Kansallisaarteen kohdalla ei kyllä osuta mihinkään. Ei, vaikka mahtavaa kulta-aarretta metsästetäänkin Nicolas Cagen tyhjän katseen ja Sean Beanin väsyneen pahishahmon kera.

On väärin verrata Kansallisaarretta Indyihin, mutta pakostakin se on tehtävä. Cagen tähdittämä seikkailu toimisi yhtä hyvin (lue: huonosti), jos kansiteksti kertoisi sankari Ben Gatesin olevan Indianan kadonnut apaattinen pikkuveli, joka pakastettiin aikoinaan, jotta 2k-yleisökin saisi maistaa seikkailun makua leffateatterissa. Ja siis "oikeastihan" Gates on aarteenetsijäsuvun nuorin vesa, joka a) taitaa historian, b) etsii kullan ja c) hankkiipa vielä vierelleen oman kullan eli Diane Krugerin tönkösti esittämän museoblondin.

Hitto vie, että juonenkuljetus osaa joskus ärsyttää. Kun muut seikkailustoorit yleensä roikkuvat jyrkänten reunalla ja valitsevat vaarallisimman reitin, Jim Kouffin (ja kavereiden) rustaama käsis valitsee varmimman betonisillan kautta kulkevan tien - ja putoaa silti. Katsojarukka odottaa, että tarina joko käynnistyisi tai sitten loppuisi, mutta kumpaakaan ei näy. Puolivillaiset vihjeet vievät katsojaa Jenkkien monumentilta toiselle ja ainoastaan "muista vierailla näissä mahtavissa kohteissa kun saavut ylvääseen maahamme" -teksti puuttuu ruudulta.

Kansallisaarre yrittää siis etsiä huimaa kulta-aarretta, jota Gatesin suku on etsinyt kuuden sukupolven ajan (hei, mut eiks Gates löytäny sen kultasuonen, vai mikä se Mikrosofti oikein on...). Introssa fiilistellään vanhoja, sitten räjäytetäänkin jo wanha jäävuoressa luuraava alus kappaleiksi ilman, että ketään edes oikein ketuttaa (ok, myönnetään: katsojaa kyllä jopa vatuttaa). Ja ei kai moisen jälkeen voi enää muuta tehdä kuin lähteä rosmoamaan Itsenäisyysjulistusta.

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö satoja vuosia vanha kääre mahtaisi olla melko hauras? Tai ainakin sellainen, ettei sitä passaisi ihan joka paikkaan viskoa? Oli miten oli, Itsenäisyysjulistusta lukiessaan Cagen kasvoilla nähdään hetken ylpeä ilme (huom. tutkimusryhmä tutkii edelleen kuinka Cage onnistui hukkaamaan sen perusapaattisen ilmeensä hetkeksi) ja musapuolikin käy sangen mahtipontiseksi. Jenkkilippua ei onneksi tuoda palvottavaksi.

Kansallisaarre käyttää kaikki perinteiset kikat matkallaan kohti kimallusta. Dollarin seteleissä olevat Rotschildin väsäämät pyramidi & valvova silmä -tunnukset ovat pakostakin mukana, ja muutenkin omituisia vihjeitä viljellään ruudulla. Ääniraita taustalla on masentavampi kuin pääosakolmikon ilmeet yhteensä.

Päänsärkyä ja väsymystä, muuta ei tämä seikkailupätkä tarjonnut. Indyn ykkösosan arvostus senkun nousi ja Jon Turteltaubin maine ohjaajana romahti tosi alas. Mutta se on myönnettävä, että kaupallisella saralla Kansallisaarre oli jälleen todellinen aarre Jerryn lompakolle. Toivottavasti näillä miljoonilla voidaan jatkossa väsätä jatkossa vaikka joku hyvä seikkailupätkä.

Pisteet:
Arvosteltu: 12.06.2005
Katsottu: DVD

Arvostelija

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä
714 arvostelua

Benjamin Franklin Gatesin (Cage) suvun äijät on etsineet sukupolvesta toiseen aarretta, jonka olemassaoloon ei monikaan enää usko. Benjaminin isäukko ei ole viitsinyt vaivautua, mutta isoisän jutut on purreet pojanpoikaan ja tämä päättää löytää sen mitä suku on etsinyt vuosisatoja.

Pläjäys osoittautui alusta asti melko lailla sellaiseksi kuin olin sen kuvitellutkin, ehkä jopa piirun verran paremmaksi. Reiluun pariin tuntiin mahtuu roppakaupalla vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Se että Sean Benn paljastui alussa roistoksi oli itsestäänselvyys ja niin ennalta-arvattava juttu että se sai vähäksi aikaa uskon pois leffalta. Kun tuosta tuli toivuttua niin seikkailu lähti rullaamaan.

Kyllähän tässä jotain Indiana Jones tyylistä meininkiä on aistittavissa, mutta ei Cagen roolihahmo silti yllä Indy-tyyliseksi legendaksi alkuunkaan. Eli tuossa suhteessa ei rinnastusta voi tehdä. Juoni on rakennettu viihdyttäväksi paketiksi (ei liene yllätys). Matkan varrella tulevat vihjeet aarteen löytymiseksi pähkäilee päähenkilö itsekseen ja katsojalle ei jätetä pahemmin varaa miettimiseen. Ehkä jotain olisi ollut hyvä jättää katsojankin hoksottimien mietittäväksi. Kun mietittävää ei ole niin ainakin toimintapuoleen voi näin keskittyä paremmin.

Seikkailuun liittyy Ameriikan perustuslakipaperi ja sen taakse piilotettu aarrekartta. Vaikka aluksi hiukan pelkäsinkin niin tähtilippua ei kumminkaan pahemmin heilutella ja nosteta jenkkejä jalustalle. Se että aarteeseen liittyy jenkkilän historiaa menee mukisematta näin suomipojallekkin alas, koska homma on saatu istumaan kumminkin tarinaan sulavasti. Nykytoimintaseikkailulle tyypillistä huulenheittohuumoria ei onneksi viljellä. Kepeyttä viritellään kätevästi tarpeentullen huvittavilla tilannekoomisilla jutuilla. Seikkailu ja toiminta on kumminkin pääasia.

Kyllä Cagelta tulee tässäkin tapauksessa takuuvarmaa hiukan keskitasoa parempaa leffaa. Roolitukset ovat jotenkin itsestäänselviä ja varman päälle pelattuja. Kuten Sean Benn roistona ja Harvey Keitel kyttänä. Romantiikkapuolen mukanaolosta vastaa sirpsakka saksalaissyntyinen Diane Kruger. Mikäpä siinä, kyllähän tämä toimii.

Pisteet:
Arvosteltu: 27.02.2005
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

arska
Ylläpitäjä
647 arvostelua