Maahan, senkin hölmö (1972)

Dollaritrilogian ja Huuliharppukostajan jälkeen yleisö halusi Sergio Leonen tekevän vielä yhden westernin. Leone tekikin vielä A Fistful of Dynamiten, joskin vastahakoisesti. Hyvä tästäkin tuli, vaikka onkin Leonen heikoimpia elokuvia.

Useimmista muista westerneistä poiketen nyt liikutaan 1910-luvun Meksikossa. Maassa on vallankumous ja se heitteleekin kahta miestä, vallankumouksiin uskonsa menettänyttä irlantilaista vapaustaistelijaa ja meksikolaista rosvoa, miten haluaa. He joutuvat sotkeutumaan väkivaltaiseen ja sekavaan vallankumoukseen.

Vaikka A Fistful of Dynamite onkin Sergio Leonen heikoimpia elokuvia, niin on tämäkin ihan hyvä ja onkin jäänyt melko vähäiselle huomiolle. Elokuva kuvaa hyvin Meksikon vallankumousta. Se oli hyvin sekavaa ja väkivaltaista aikaa, ja kuka tahansa saattoi joutua vallankumouksen pyörteisiin ja jopa päästä hengestään. Tässä annetaan myös hyvin kuvaa siitä, millainen oli talonpojan asema. Se oli aika ankea. Tämä käy hyvin selville varsinkin alkupuolen vankkurikohtauksessa.

Mutta hyvistä puolistaan huolimatta elokuvan tunnelma ei pääse aivan Leonen edellisten, eikä myöskään hänen seuraavan elokuvansa, Once Upon a Time in American, tasolle. Tämä ei ole yhtä komeannäköinen kuin muut Leonen elokuvat, vaikka paljon hänelle tunnusomaisia piirteitä tämä elokuva sisältää.

Tunnelmapuoli on ihan hyvin hoidettu. Meininki vaihtuu vakavan ja humoristisen meiningin välillä, muuttuen lopussa melankoliseksi. Ennio Morricone on saanut A Fistful of Dynamiteen ihan hyvät musiikit, vaikkei tässä hänen sävellystaidot olekaan parhaimmillaan.

Hahmotkin ovat Sergio Leonen tyypilliseen tapaan ikimuistoisia. Rod Steiger on hieman hassu meksikolaisrosvo. Mies tuo hieman mieleen Hyvien, pahojen ja rumien Tucon. Tosin tämä johtuu siitä, että rooli oli alun perin kirjoitettu Tucoa näytelleelle Eli Wallachille. Steigerkin kyllä tekee ihan hyvää työtä, vaikka pieniä ylilyöntejä tapahtuukin. James Coburn on erinomainen entisenä irlantilaisvapaustaistelijana.

Pisteet:
Arvosteltu: 01.03.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Ville
Tähtääjä
474 arvostelua

Sergio Leonen vähiten tunnettu elokuva, jolla on monta nimeä ei kuulu Leonen parhaimmistoon mutta mainio leffa se on silti. Eletään 1900-luvun alkua. Meksikossa riehuu vallankumous ja rähjäinen maalaisrosvo Juan (Steiger) yhdistää voimansa dynamiittiin seonneen irkkuterroristin kanssa. Alkuun suunnitellaan pankkiryöstöä, mutta myöhemmin sekaannutaan itse vallankumoukseen. Dynamiitti paukkuu, aseet rätisee ja ruumiita tulee. Ja kaikki tämä vielä höystettynä Morriconen mainiolla musiikilla.

Steiger ja Coburn hoitavat pääosat hyvin. Steigerin Juanista tulee automaattisesti mieleen Hyvien, Pahojen ja Rumien Tuco. Sama olemus, ristinmerkkien teko ja kirosanat. Coburn loistaa myös kävelevänä pommina jolla on lyhyt tulilanka. Todella hyvin kirjoitettu hahmo. Kestoa leffalla on kaksi ja puoli tuntia mutta suurempia kyllästymisen tunteita ei kerkiä tulemaan. Keskivaiheilla meno pikkaisen latistuu mutta siitä noustaan ylös nopeasti. Ei tästä leffasta suurempia haukkuja keksi. Muutamat turhat kohtaukset ja lopun ylipitkä imelähkö flashback rokottavat kuitenkin hieman pisteitä. Leonen ystävät pitävät melko varmasti ja suosittelen kyllä muillekkin. Äijäviihdettä parhaimmillaan.

nimimerkki: Cuomi

Pisteet:
Arvosteltu: 29.05.2005
Katsottu: DVD

Arvostelija

Cuomi
Tähtääjä
74 arvostelua

Meksikon vallankumous. Rumia suita. Hiekkaa. Mesa Verde. Hikeä. Sivistymätön nilkki (Steiger) ja hänen perheensä. Ja Ennio Morriconen taivaalliset sävelet, joiden soidessa kelpaa entisen IRA-terroristi Malloryn (Coburn) näyttää, mihin dynamiitti pystyy. Ei epäilystäkään, tässä on maailman kaunein äijäleffa.

Juan Miranda on kapinen pikkurosvo, isänsä poika ja poikiensa oppi-isä. Samalla kun vallankumous vyöryy (1913) Meksikon yli, Juan Miranda haaveilee toteuttavansa isänsä keskeneräiseksi jääneen unelman. Jaa minkä? No, hän tahtoo tietysti ryöstää Mesa Verden pankin ja livistää katraineen Ihmeelliseen Amerikkaan. Mullistuksen keskellä Juan törmää irlantilaiseen räjähdyseksperttiin, oppineeseen ja elämän pieksemään mieheen. Juan saattaa olla lukutaidoton, mutta tyhmä hän ei ole. Irlantilainen on saatava mukaan poppooseen tavalla tai toisella. ”Duck, you sucker”, toteaa IRA:n mies ja on tehdä ystävyyssuhteesta säleitä jo heti ensitapaamisella.

Dollari-trilogian ja C’era una Volta il West-leffan kyllästyttämä Leone ei kuuleman mukaan enää 70-luvun alussa ollut kovin innostunut westernien tekemisestä, mutta jatkoi lajityypissä nk. yleisön pyynnöstä. Monella nimellä siunattu dynamiittielokuva on tästä huolimatta parempi kuin monesti on annettu ymmärtää. Oikeastaan se on jopa turhaan jäänyt Leonen aikaisempien töiden varjoon. Giù la testa on traagisempi lännenkuvaus kuin edeltäjänsä ja ajallisesti niitä tarkempi.

Päärooleissa nähtävä kaksikko on asiaankuuluvan leonemainen. Täydellistä roolityötä kumpikaan ei tee, mutta tarpeeksi äijämäisen kyllä. Naisrooleja tässä Leone-leffassa ei juuri nähdä. Nekin vähät, joita nähdään, ovat jokseenkin päälleliimattuja, kuten tarinaa tukemaan läiskityt flashbackitkin. Mutta. Leonen tapa kuvata luokkaristiriitoja (tai tavallaan niiden puutetta), ystävyyttä ja kaaosta on niin lumoava, ettei hameväkeä jää edes kaipaamaan (feministit, antakaa anteeksi). Leffassa käytetään räjähteitä varmasti enemmän kuin yhdessäkään muussa Leonen työssä, mutta silti homma ei näytä siltä kuin ruumiilla ja tussauksilla haluttaisiin nousta ennätystenkirjan sivuille. Pamauksia säestävä Ennio Morriconen musiikki on niin upeaa, että melkein tippa herahtaa kyynelkanavasta. Tämä elokuva kannattaa katsastaa pelkästään jo senkin takia.

Pisteet:
Arvosteltu: 09.11.2004
Katsottu: DVD

Arvostelija

Söpö
Ylläpitäjä
636 arvostelua