Lost Highway (1997)

Hyvin usein saa huomata, kuinka David Lynchin teoksia käsitellään sanoin "outo" ja "tästä ei elokuva oudommaksi muutu". Tämä on jo sinällään raivostuttavaa huomata, sillä se osoittaa kyvyttömyyttä ajatella Lynchin elokuvia taiteena. Enemmänkin pitäisi käyttää sellaisia sanoja kuten "haastava" tai "taiteellinen". Se, että Lynchin elokuvissa, kuten Inland Empiressä, esiintyy miltei paranormaaleille ilmiölle ominaisia tapahtumia, ei tee elokuvasta välttämättä käsittämätöntä. Ne ovat osa sitä syvempää ihmismieltä, joka meitä hallitsee, ja jonka syvyydet ovat tuntemattomia ja tulkitsemattomia. Lynch tuo ne katsojalleen keskelle arkista päivää; hän ruumiillistaa ihmisen psyykettä, ja siinä onkin Lynchin hienoimpia puolia ohjaajana.

Lost highway on tulkinnallisesti todella otollista maaperää niin hahmojen kuin myös tapahtumien kannalta, mutta spoilaamisen vaara on niin suuri, että havainnoinkin elokuvaa vain parilla pintaraapaisulla.

Fred Madison (Bill Pullman) on saksofonisti, joka omistaa suuren talon elää uhkean vaimonsa, Reneen (Patricia Arguette) kanssa. Sitten, eräänä päivänä tapahtuu kummia. Renee löytää talonsa edestä kirjekuoren, jossa on videokasetti. Kasetilla on pelkästään kuvaa heidän talonsa julkisivusta.
Pian alkaa tulla lisää kasetteja, ja pari päättää tehdä rikos-ilmoituksen. Sitten Fred tapaa eräissä juhlissa erikoisen miehen, joka väittää heidän tavanneen aiemmin.
Lost highwayn juonta on hankala selostaa paljastamatta liikaa ja toisaalta myös elokuvan haastavuuden takia.

Elokuva tuntuu liikkuvan miltei tajunnanvirralla, vaikka toisaalta Lynch ohjaa hyvin hallitusti. Elokuva puskee eteenpäin kuin unessa, mutta silti kaikella, mitä elokuvassa tapahtuu, on enemmän tai vähemmän symbolinen merkitys. Tämä ja monet muutkin seikat ovat tuttua Lynchin muista elokuvista. Esimerkiksi tässäkin elokuvassa on hyvin voimakas eroottinen lataus.

Henkilöhahmoja ei käsitellä niinkään siltä kannalta, mitä he tekevät, millainen on heidän luonne ja jne. vaan hahmoja käsitellään alitajunnan kautta. Tässä vastaillaan enemmänkin kysymyksiin, kuten mitä henkilöiden pään sisällä liikkuu. Tämä tulee ilmi osaltaan hahmojen teoista, mutta Lynch painottaakin teatraaliseen kuvaukseen. Elokuvan miljöölläkään ei niin ole niin väliä, sillä sekin luodaan osaksi katsojan mielikuviin. Se, että elokuva kulkee kuin jotakin "ihmismielen valtaväylää" on kyllä mielenkiintoinen kokeilu, mutta se saata osittain turhautaakkin, kun elokuva ei tunnu saavuta tarpeeksi inhimillisesti katsojaansa.

Mikä sitten tekee Lost Highwaysta hyvän elokuvan? Kysymykseen ei ole helppo vastata, sillä katsoja ei varsinaisesti tiedä mikä elokuvassa viehättää. Elokuvassa on jotain silkkistä pehmeyttä yhdistettynä piinaavaan jännitykseen. Oikeastaan jo nämä elementit saisivat koukutuksen aikaan, mutta Lynchin tarjoama mysteeri lisää kiinnostavasti elokuvan sisältöä. On kuitenkin pakko todeta, että pyrin itse hakemaan elokuvasta tarkoituksen; mitä syvempää viestiä elokuva välittää tapahtumillaan? mikä on sen sanoma? Siinä Lost highway pelaa itseään pussiin. Elokuva kyllä saa hienosti tuotua katsojan eteen ihmisen ruumiin himoja, mutta toisaalta elokuvan perimmäinen tarkoitus tuntuu silti piilottelevan jossakin. Tämä on siinä määrin turhauttavaa, että se saa katsojan tuntemaan, että Lynch on joko lähtenyt työstämään elokuvaansa liiallisella kiireellä, tai ei ole onnistunut antamaan tarpeeksi tyhjentävää kokonaiskuvaa leffansa tarkoituksesta. Tätä elokuvaa ei kuitenkaan voi syyttää huonoksi, sillä onhan Lynchin painajaismaisessa maailmassaan ja sen tulkinnoissa omalaatuista koukkua.

Pisteet:
Arvosteltu: 02.11.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Emperor
Käyttäjä
15 arvostelua

Kun alkaa katsomaan elokuvaa kuten David Lynchin Lost Highway, ei sitä yksinkertaisesti voi katsoa ilman ennakko-odotuksia, sillä mitä todennäköisimmin on jo kuullut elokuvasta tuhansia ellei miljoonia mielipiteitä ja lukenut kauhean määrän (yleensä ylistäviä) arvosteluita. Näin ollen meikäläiselläkin oli kieltämättä varsin suuret odotukset pätkää kohtaan, kun leffateatteriin astelin.

Lynch kuvaa filkassa tuttuun, painajaismaiseen tapaansa kahta, hmm, ”saman oloista” tarinaa, saksofonisti Fred Madisonista, jolla on komea kämppä ja kaunis vaimo, mutta jonka elämässä väreilee silti tiettyä, demonista kauhua, sekä automekaanikko Pete Daytonista, jonka elo alkaa saada vaarallisia käänteitä tämän tavattua kauniin, mutta mafiapomolle varatun, blondin, Alicen. Taustalla pauhaavat mm. David Bowien, Marilyn Mansonin ja Rammsteinin enemmän ja vähemmän kaoottiset sävelet.

Surrealismin, unenomaisen kerronnan ja absurdien käänteiden avulla nuo tarinat sitten sekoittuvat toisiinsa, ja juuri kun luulet tajuavasi kaiken, et taaskaan tajua mitään. Lynchin taito luoda tunnelmaa ja rakentaa hulppeita, nerokkaita ja jännittäviä kohtauksia on kieltämättä ilmiömäinen, näyttelijävalinnat ovat osuneet ihan nappiin, aiemminkin mainostettu musiikkiraita on tiukkaa settiä ja esimerkiksi kuvat pimeästä moottoritiestä katkoviivoineen, sekä muut Lynchin tavaramerkit, kuten punaiset verhot ja vahva seksuaalinen lataus tuovat hymyn huulille, mutta jokin tökkii.

Hommasta näkee, että ohjaaja on suuresti velkaa aiemmille surrealismin ja avantgarden mestareille, mutta ero on siinä, että missä esim. Buñuelin ja Tarkovskyn viestit voi löytää tyylittelyyn käytetyn absurdismin keskeltä, Lynchin filmin ”juttu” on se tarina, jonka tajutakseen pitäisi jaksaa koota se hirvittävä palapeli, joksi ohjaaja on teoksensa rikkonut. Vihjeitä kyllä on, mutta jaksaako katsoja paneutua niihin vain ratkaistakseen lopulta melko tyhjän elokuvan juonellisen arvoituksen, onkin kokonaan toinen juttu. Tai oikeammin, maksaako se vaivan?

Lost Highway ei ole huono elokuva. Se on teknisesti loistava, tunnelmaltaan koko ajan aivan katossa ja sisältää paljon mielenkiintoisia jippoja ja tyylikkäitä kohtauksia, mutta se ei myöskään ole mikään huippuluokan elokuva, sillä Lynchin itsetarkoituksellinen kikkailu hukuttaa filmin mahdollisen pointin alleen aika hyvin. Lynch on omalla sarallaan toki tärkeä ja ennen kaikkea keskiverto-ohjaajaa paljon mielenkiintoisempi elokuvantekijä, mutta Lost Highway on silti vain ok.

Pisteet:
Arvosteltu: 08.08.2007
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Raato-A
Tykittäjä
388 arvostelua

Fred Madison (Pullman) on tenorisaksofonia soittava jazz-muusikko, joka on naimisissa kauniin Reneen (Arquette) kanssa. Hän saa omituisia videonauhoja, joissa kuvataan hänen taloaan. Eräissä juhlissa hän kohtaa mystisen miehen (Blake), joka sanoo olevansa Fredin talossa vaikka onkin hänen edessään. Siitä eteenpäin Fredin elämä muuttuu omituisemmaksi uuden nauhan tullessa ja sillä hän näkee itsensä piehtaroimassa tapetun vaimonsa veressä. Hänet tuomitaan kuolemaan, mutta vankilassa olon mieltä rusentava yksinäisyys muuttuu omituisesti.

Pete Dayton (Getty) herää kadonneen Fred Madisonin sellistä ja hänen muistissaan on aukkoja. Hän hiljalleen palaa elämäänsä mekaanikkona, mutta ihastuttava Alice Wakefield (Arquette) tulee mutkistamaan sitä. Pete rakastuu häneen ja he päättävät ryöstää karskin gangsterin, Mr. Eddyn (Loggia) kaverin ja paeta. Ryöstö menee hyvin, mutta Peten pää alkaa reistailemaan. Autiomaan mökissä tapahtuva kohtaaminen esittelee Fredin uudelleen ja hänellä on pahat mielessä. Seuraa lisää ruumiita ja lopulta Fred on samassa hetkessä ja paikassa kuin pitkä aika sitten, mutta vain erilaisessa asemassa. Takaa-ajo öisellä maantiellä johtaa tuskaisaan ulinaan ja jäljelle tuntuu jäävän vain unien epämääräinen logiikka.

David Lynchin virtuoosimaisella outoudella ohjaama ja Barry Giffordin kanssa kirjoitettu Lost Highway on kauniin pimeä ja eksoottisen vinossa. Mistä siis on kyse tässä elokuvassa missä henkilöt vaihtuvat yllättäen ja muistikatkokset eivät johdu alkoholista vaan jostain muusta ja huomattavasti pelottavammasta.

Lynchin kuumeisen outoon maailmaan tarvitaan hyviä näyttelijöitä luonnollisesti sellaisia löytyy. Bill Pullman salaperäisesti ilmestyvänä ja katoavana Fredinä on melkoisen kompleksinen tyyppi jonka kuivakan olemuksen alta paljastuu melkoisen kylmä tyyppi. Fredin aseman ja omaan elämäänsä palaavan Pete Daytonin roolia hoitava Balthasar Getty ei myöskään ole mikään huono roolissaan. Pete Daytonissa on hyviä puolia, mutta maailma mihin hän onnistuu sotkemaan itsensä ei olekaan niin hieno ja romanttinen kuin hän luulee, vaan täynnä julmuutta, perversioita ja kuolemaa.

Salaperäisenä Alice Wakefieldinä ja Fredin rakastavan vaimon, Reneen roolia kaunistaa Patricia Arquette, ja ei todellakaan tee huonoa työtä. Molemmat henkilöt ovat selkeästi erilaisia, mutta aavemaisesti samanlaisia.

Sivuroolien ehdoton kuningasrooli tulee rosoääniseltä Robert Loggialta, jonka esittämä Dick Laurent/Mr. Eddy ei todellakaan pidä huolimattomasta ajamisesta, vaan nuijii sellaiset ihmiset pihvilihaa muistuttavaan muotoon. Epämääräisenä, mutta vakuuttavana gangsterina Loggia on juuri sitä mitä pitääkin olla ja kun hahmosta paljastuu Lynchille ominaisesti vielä synkempiä ulottuvuuksia voi vain puhua varsinaisesta mysteerijoukkiosta.

Musiikista vastaa luonnollisesti Angelo Badalamenti ja siihen antavat lisäväriä Rammsteinin ja Marilyn Mansonin raskaammat sävelet. Jälkimmäinen tekee vielä hienon cameo-roolin.

Lost Highway on elokuva, minkä merkitys on tuskallisen vaikea löytää, mutta se on siitä huolimatta erinomainen elokuva. Kevyttä toimintapläjäystä haluavat saavat kiertää tämän liittymän kaukaa, sillä kadotetulla maantiellä kohdataan vain mysteerejä ja mielipuolia.

nimimerkki: Jurpo

Pisteet:
Arvosteltu: 21.01.2007
Katsottu: DVD

Arvostelija

Jurpo
Tähtääjä
264 arvostelua

"Dick Laurent is dead."

Eräänä aurinkoisena aamuna jazz-muusikko Fred Madisonin (Bill Pullman) vaimo Renee (Patricia Arquette) löytää heidän talonsa edestä kirjekuoren, jonka sisältä löytyy videokasetti. Kasetilta löytyy pätkä, jossa on kuvattu heidän taloaan ulkopuolelta. Pariskunta hämmästelee kasetin perää, kunnes seuraavana aamuna talon edestä löytyy uusi kasetti samanlaisessa kirjekuoressa. Tällä kertaa kasetilla näkyy Renee ja Fred nukkumassa. Renee päättää soittaa poliisille, mutta siitä ei pahemmin ole hyötyä. Eräissä juhlissa Fred tapaa hieman oudohkon miehen, Mystery Manin (Robert Blake), joka vakuuttaa että he ovat tavanneet ennenkin. Kolmas videokasetti saapuu seuraavana aamuna, jonka sisällöstä johtuen Fred passitetaan vankilaan, odottamaan kuolemantuomiotaan. Fredin istuessa eristyssellissään, vanginvartija kokee suuren yllätyksen katsoessaan sellin sisälle. Fredistä ei ole jälkeäkään ja Fredin tilalla istuu nuori automekaanikko, Pete (Balthazar Getty). Pete hoitaa hommia salaperäiselle gangsterille Mr. Eddylle (Robert Loggia). Eräänä päivänä Mr. Eddy saapuu korjaamolle mukanaan kaunis vaaleaverikkö, Alice (Patricia Arquette). Pete rakastuu Aliceen heti tämän nähtyään. Myöhemmin Alice saapuu korjaamolle pyytämään Peteä illalliselle. Pete kieltäytyy ensin, mutta lopulta lähtee Alicen mukaan. Pikkuhiljaa Pete saa tietää enemmän ja enemmän salaisuuksia Alicen elämästä - salaisuuksia, jotka ovat enemmän tai vähemmän sairaita.

Lost Highwayssä unen ja todellisuuden raja on häilyväinen, ja näin ollen kokonaisuuden tajuaminen yhdellä katsomisella on lähestulkoon mahdotonta. Lost Highway on järjestyksessään Lynchin kolmas seksuaalinen tutkimusmatka, ja tällä kertaa Lynch vie seksuaalisuuden pidemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Lost Highwayssa seksuaalisuus ei ole yhtä inhottavaa ja sairasta kuin Blue Velvetissä, mutta sitä on taatusti enemmän kuin muissa Lynchin tähänastisissa teoksissa. Seksuaalisuuden lisäksi Lost Highway tutkii myös ihmismielen pimeitä kolkkia, käyttää avukseen useita vertauskuvia ja symboliikkaa. Mystinen ja unenomainen kerrontatyyli jää takuuvarmasti katsojan mieliin pitkäksi ajaksi. Kukaan muu kuin Lynch ei takuulla pystyisi tekemään yhtä mystistä elokuvaa. Mulholland Drive vie mystisyyden vielä pidemmälle, mutta se ei ole enää yhtä mukaansa tempaiseva, joskin loistava elokuva siitä huolimatta. Kerran nähtyään Lost Highwayta on vaikea unohtaa, eikä unohtamiseen ole mitään syytäkään.

Lost Highway on täyttä Lynchiä, sitä ei ole tehty katsojan ehdoilla, eikä se missään vaiheessa sorru katsojan aliarvioimiseen. Lost Highway sisältää kaikkia Lynchille tyypillisiä asioita; outoja ihmisiä, punaisia samettiverhoja, hienoja kamerakikkailuja, painostavaa ja synkkää tarinankerrontaa, seksuaalisuutta, öisiä autoteitä keltaisine katkoviivoineen ja savupilviä. Kaikki nämä symbolisoivat aina jotain, joka kerta jotain eri asiaa.

Lost Highway on erittäin tunnelmallinen elokuva, välillä se etenee hitaasti ja varmasti ja välittää katsojalle levollisen tunnelman, mutta hetkittäin se hyökkää niskaan käyttäen vahvoja kauhuelementtejä, joiden johdosta Lost Highway on hyvin pitkälti ahdistavaa ja paikoin jopa sairasta seurattavaa. Kaikki sairaudet riippuvat kuitenkin itse katsojan mielentilasta. Synkkyyttä riittää koko kestonsa ajan, ja outoja ilmiöitä viskotaan ruudulle aika ajoin. Surrealistinen kerronta takaa katsojalle unohtumattoman elämyksen, jonka haluaa kokea mielellään useamman kerran. Jo pelkästään Lost Highwayn äänimaailma ja kuvaus ovat taidetta itsessään, puhumattakaan koko elokuvasta. Nimensä mukaisesti Lost Highway sisältää Lynchin tavaramerkiksi muodostuneita öisiä valtateitä, ja kyllä se Lost Highway -niminen motellikin sieltä kadotettujen valtateiden varrelta löytyy.

"We've met before, haven't we."

Näyttelytyö on Lost Highwayssa kautta linjan loistavaa. Patricia Arquette on kaksoisroolissaan parhaassa vedossaan. Bill Pullman vetää rentoa linjaansa vakuuttavasti, kuin myös Balthazar Getty. Todelliset mestarisuoritukset vetävät kuitenkin Robert Loggia ja Robert Blake. Lynchin luottomies Jack Nance nähdään uransa viimeisessä roolissa, Nance kuoli hieman ennen Lost Highwayn valmistumista.

Lost Highwayn musiikkipuoli on kerrassaan mahtavaa. Vaikka Lynchin hovisäveltäjä Angelo Badalamenti sävelsi melko vähän musiikkia elokuvaan, tunnelma on silti kympissä. Jo Villissä Sydämessä Lynch kokeili vähän erilaisia musiikkityylejä. Lost Highway jatkaa samalla linjalla, mutta nyt mukana on muiden muassa saksalaisen raskaanrockin suurlähettiläs Rammstein, jota soitetaan vähän kyseenalaisissa kohtauksissa.

Jälleen on syytä valittaa suomalaisen DVD -julkaisun tasosta. Kuvanlaatu on surkea, mutta sentään alkuperäisessä 2.35:1-kuvasuhteessa. Tavallisen 4:3 TV:n omistajat saavat kärsiä erivärisistä palkeista, jotka TV luonnollisesti lykkää, koska kyseessähän on cinemascope -muoto. Toinen musta palkki on sentään musta, mutta se toinen on enemmänkin ruskean sävyinen. Laajakuva TV:n omistajille tämä ei varmasti tuota samanlaista tuskaa. Levy sisältää vain surround-ääniraidan, joka toistuu ihan kelvollisesti, mutta koska Lost Highwayn äänimaailma on niin suuressa osassa, olisi 5.1-miksaus ollut paikallaan. Ekstraa levyltä ei löydy. Toivotaan, että Lost Highwaysta rantautuu Suomeenkin joskus ansaitsemansa julkaisu.

Mitään pahaa sanottavaa en Lost Highwaysta keksi, sillä siinä ei yksinkertaisesti ole mitään vialla. Lost Highway on kaikin puolin loistava elokuva, ja ansaitsee paikkansa meikäläisen lempielokuvien joukossa. Kyseessä on yksi 90-luvun merkittävimmistä elokuvista, se on kaikkien todellisten elokuvan ystävien nähtävä. Vaikka Lost Highway jakaakin rutkasti mielipiteitä, se on yksi tulevaisuuden suurista klassikoista, merkittävämpi kuin jopa Blue Velvet, täydellinen elokuvaelämys. Todellinen taideteos jota, kuten mitään suurta taideteosta, ei voi tulkita vain yhdellä tavalla. Lost Highway vaatii katsojaltaan kärsivällisyyttä, ja kyllä se kärsivällisyys palkitaankin.

Kauneus on katsojan silmissä, minuun Lost Highway tehosi ja jätti jälkensä. Niin se vain on, että nykysuomen sanat eivät riitä kuvaamaan Lost Highwayn loisteliaisuutta.

"I like to remember things my own way.""What do you mean by that?""How I remembered them. Not necessarily the way they happened."

nimimerkki: The Wolf

Pisteet:
Arvosteltu: 04.07.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

The Wolf
Tähtääjä
73 arvostelua

Aikoinaan luulin tehneeni hyväksyttävän tulkinnan tästä elokuvasta. Voi kuinka väärässä olinkaan! Lost Highway on näkemistäni David Lynchin ohjauksista se kimurantein. Jos Dyyni, Elefanttimies ja Straight Story eivät olleet sitä "perinteistä" Lynchiä, niin tämä on ehdottomasti sitä. Jokaisella katselukerralla saa selville jotain uutta ja mielenkiintoista. Siinä onkin tämän elokuvan koukku. Leffassa seurataan kahta eri tarinaa, jotka lopulta kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Ensimmäisessä tarinassa pariskunta kokee toinen toistaan omituisempia asioita, ja toisessa seurataan nuoren automekaanikon edesottamuksia.

Jazz-saksofonisti Fred Madison (Bill Pullman) elää jatkuvassa ahdingossa. Fred luulee että hänen vaimonsa Renée (Patricia Arquette) pettää tätä jonkun kanssa, mutta sataprosenttisen varma hän ei ole. Eräänä aamuna Renée löytää ulkoportailta anonyymin videokasetin, johon on kuvattu pikkupätkä heidän taloaan. Seuraavana aamuna kuistilta löytyy samanlainen nauha, mutta tällä kertaa materiaali onkin kuvattu talon sisältä. Eikä siinä kaikki, sillä nauhalle on kuvattu myös nukkuvaa avioparia. He kutsuvat poliisit paikalle, mutta mitään murtautumisen jälkiä tai todisteita ei talosta löydy. On vain kaksi nimetöntä nauhaa, ei muuta. Mutta mitä tapahtuukaan sitten? Fred Madison tuomitaan lopetettavaksi sähkötuolissa vaimonsa murhasta. Hänet laitetaan väliaikaisesti selliin, jossa hän hieman myöhemmin kokee muodonmuutoksen eri ihmiseksi.

Pete Dayton (Balthazar Getty) herää sellistä ja Fred Madisonista ei ole jälkeäkään. Kukaan ei osaa selittää mitä oikein tapahtui. Pete palaa normaaliin elämäänsä ja automekaanikon työhön. Kuviot muuttuvat, kun hän tapaa vaikutusvaltaisen mafiapomon tyttöystävän, Alice Wakefieldin ja rakastuu palavasti. Yhdessä he yrittävät juonitella tien pois jonnekin parempaan...

Lost Highway on todellinen mysteeri. Elokuvan juonen kuvailu on hyvin vaikeaa, sillä se rakentuu pienistä palasista ja liiallinen paljastelu voisi olla kohtalokasta. Kun elokuvan tarinasta kysytään itse ohjaajalta, hän sanoo: "En mielelläni puhuisi näistä asioista, koska puhuminen on latistavaa, ellei satu olemaan runoilija." Siinä hän on kyllä oikeassa. Elokuva on sitä tuttua ja turvallista David Lynchiä; punaiset verhot, savupilvet, säleaidat, pimeät ja uhkaavat käytävät, seksuaalisuus, erikoiset ihmiset, kieroutunut huumori, tyylikäs kuvaus, jouhevat musiikkivalinnat ja uskomattoman monitasoinen tarinankerronta ovat tälläkin kertaa esillä. Ei varmastikaan aukea ensimmäisellä katsomisella, mutta kuitenkin lainatakseni Lynchiä: "Elokuva sisältää kaikki oikeaan tulkintaan tarvittavat johtolangat." Luovuttaa ei siis kannata.

Elokuvan ihmiset ovat jotenkin omituisia. He puhuvat toisilleen hiljaa, ovat aika niukkasanaisia ja toimissaan verkkaisia. Lost Highway on jännittävä, viihdyttävä ja välillä hyvinkin pelottava. Patricia Arquette vetää hienon tuplaroolin, eikä muissakaan näyttelijöissä ole valittamista. Robert Blake kalpeanaamaisen mysteerimiehen roolissa on suorastaan ilmiömäinen. Pisteet varmaan vaan nousevat uusintakatsomisien myötä, vaikka olenkin katsonut leffan jo useampaan otteeseen. Suosittelenkin tätä pätkää kärsivällisille katsojille, joita palapelimäinen rakenne ei haittaa. Taide-elokuva henkeen ja vereen.

nimimerkki: Low Rider

Pisteet:
Arvosteltu: 19.06.2004
Katsottu: DVD

Arvostelija

Low Rider
Käyttäjä
40 arvostelua

Jos olet kyllästynyt itseään toistaviin ja persoonattomiin Hollywood jännäreihin, kannattaa katsoa David Lycnhin Lost Highway tai joku muu heebon oudoista leffoista tai sarjoista. Erilainen ja outo trilleri Lost Highway todellakin on.

Juonen kuvaileminen on erittäin vaikeaa ja typerän kuuloista, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Tavallinen Amerikkalainen perhe, johon kuuluu mies ja nainen, löytävät kuistiltaan kirjekuoren jossa ei ole lähettäjän nimeä, osoitetta tai mitään mikä viittaisi siihen keneltä se on ja kenelle se on. Pariskunta kuitenkin katsoo tämän filmin, jossa on kuvattu heidän taloaan ulkoapäin muutamia minuutteja. Tämä ei heitä huoleta, mutta seuraavassa nauhassa joku tulee taloon sisälle ja kuvaa kuinka mies ja nainen nukkuvat. Tämän jälkeen leffasta katoaa se viimeinenkin järki, kun mies tappaa vaimonsa, mutta ei tajua sitä itse ja joutuu vankilaan, josta hän sitten katoaa ja hänen tilalleen ilmestyy 24 vuotias autokorjaaja.

Lost Highway on erittäin omituinen leffa, jonka juonta on turha edes yrittää tajuta. Leffa vaatii keskittymistä, eikä sitä kannata katsoa sivusilmällä. David Lynch on ohjannut monia omituisia leffoja (Mulholland Drive) ja sarjoja (Twin Peaks), eikä Lost Highway tee poikkeusta. Lynch -faneille se on varmasti upea kokemus, mutta tavallinen tallaaja saa siitä hyvin vähän irti.

Näyttelijät tekevät hyvää työtä ottaen huomioon kuinka outoja hahmot tässä leffassa ovat. Käsikirjoituksen on laatinut osittain Lynch, joten se on varmasti juuri niin outo ja sekava kuin Lynch on halunnut. Ohjaus on upean synkkää ja pitää otteessaan upeasti. Mitään kovinkaan radikaalia tai mielenkiintoista ei näytetä, mutta reippaat 2 tuntia sujuu silti ilman tylsistymisiä. Itse en ole nähnyt paljoakaan Lynchin tuotantoa, mutta Lost Highway vakuutti minut että herra osaa asiansa ja on varmasti yksi kaikkien aikojen omaperäisempiä ja kekseliäämpiä ohjaajia.

nimimerkki: Criiticco

Pisteet:
Arvosteltu: 06.05.2003
Katsottu: DVD

Arvostelija

Criiticco
Käyttäjä
61 arvostelua