Fred Madison (Pullman) on tenorisaksofonia soittava jazz-muusikko, joka on naimisissa kauniin Reneen (Arquette) kanssa. Hän saa omituisia videonauhoja, joissa kuvataan hänen taloaan. Eräissä juhlissa hän kohtaa mystisen miehen (Blake), joka sanoo olevansa Fredin talossa vaikka onkin hänen edessään. Siitä eteenpäin Fredin elämä muuttuu omituisemmaksi uuden nauhan tullessa ja sillä hän näkee itsensä piehtaroimassa tapetun vaimonsa veressä. Hänet tuomitaan kuolemaan, mutta vankilassa olon mieltä rusentava yksinäisyys muuttuu omituisesti.
Pete Dayton (Getty) herää kadonneen Fred Madisonin sellistä ja hänen muistissaan on aukkoja. Hän hiljalleen palaa elämäänsä mekaanikkona, mutta ihastuttava Alice Wakefield (Arquette) tulee mutkistamaan sitä. Pete rakastuu häneen ja he päättävät ryöstää karskin gangsterin, Mr. Eddyn (Loggia) kaverin ja paeta. Ryöstö menee hyvin, mutta Peten pää alkaa reistailemaan. Autiomaan mökissä tapahtuva kohtaaminen esittelee Fredin uudelleen ja hänellä on pahat mielessä. Seuraa lisää ruumiita ja lopulta Fred on samassa hetkessä ja paikassa kuin pitkä aika sitten, mutta vain erilaisessa asemassa. Takaa-ajo öisellä maantiellä johtaa tuskaisaan ulinaan ja jäljelle tuntuu jäävän vain unien epämääräinen logiikka.
David Lynchin virtuoosimaisella outoudella ohjaama ja Barry Giffordin kanssa kirjoitettu Lost Highway on kauniin pimeä ja eksoottisen vinossa. Mistä siis on kyse tässä elokuvassa missä henkilöt vaihtuvat yllättäen ja muistikatkokset eivät johdu alkoholista vaan jostain muusta ja huomattavasti pelottavammasta.
Lynchin kuumeisen outoon maailmaan tarvitaan hyviä näyttelijöitä luonnollisesti sellaisia löytyy. Bill Pullman salaperäisesti ilmestyvänä ja katoavana Fredinä on melkoisen kompleksinen tyyppi jonka kuivakan olemuksen alta paljastuu melkoisen kylmä tyyppi. Fredin aseman ja omaan elämäänsä palaavan Pete Daytonin roolia hoitava Balthasar Getty ei myöskään ole mikään huono roolissaan. Pete Daytonissa on hyviä puolia, mutta maailma mihin hän onnistuu sotkemaan itsensä ei olekaan niin hieno ja romanttinen kuin hän luulee, vaan täynnä julmuutta, perversioita ja kuolemaa.
Salaperäisenä Alice Wakefieldinä ja Fredin rakastavan vaimon, Reneen roolia kaunistaa Patricia Arquette, ja ei todellakaan tee huonoa työtä. Molemmat henkilöt ovat selkeästi erilaisia, mutta aavemaisesti samanlaisia.
Sivuroolien ehdoton kuningasrooli tulee rosoääniseltä Robert Loggialta, jonka esittämä Dick Laurent/Mr. Eddy ei todellakaan pidä huolimattomasta ajamisesta, vaan nuijii sellaiset ihmiset pihvilihaa muistuttavaan muotoon. Epämääräisenä, mutta vakuuttavana gangsterina Loggia on juuri sitä mitä pitääkin olla ja kun hahmosta paljastuu Lynchille ominaisesti vielä synkempiä ulottuvuuksia voi vain puhua varsinaisesta mysteerijoukkiosta.
Musiikista vastaa luonnollisesti Angelo Badalamenti ja siihen antavat lisäväriä Rammsteinin ja Marilyn Mansonin raskaammat sävelet. Jälkimmäinen tekee vielä hienon cameo-roolin.
Lost Highway on elokuva, minkä merkitys on tuskallisen vaikea löytää, mutta se on siitä huolimatta erinomainen elokuva. Kevyttä toimintapläjäystä haluavat saavat kiertää tämän liittymän kaukaa, sillä kadotetulla maantiellä kohdataan vain mysteerejä ja mielipuolia.
nimimerkki: Jurpo
