”Dick Laurent is dead.”
Eräänä aurinkoisena aamuna jazz-muusikko Fred Madisonin (Bill Pullman) vaimo Renee (Patricia Arquette) löytää heidän talonsa edestä kirjekuoren, jonka sisältä löytyy videokasetti. Kasetilta löytyy pätkä, jossa on kuvattu heidän taloaan ulkopuolelta. Pariskunta hämmästelee kasetin perää, kunnes seuraavana aamuna talon edestä löytyy uusi kasetti samanlaisessa kirjekuoressa. Tällä kertaa kasetilla näkyy Renee ja Fred nukkumassa. Renee päättää soittaa poliisille, mutta siitä ei pahemmin ole hyötyä. Eräissä juhlissa Fred tapaa hieman oudohkon miehen, Mystery Manin (Robert Blake), joka vakuuttaa että he ovat tavanneet ennenkin. Kolmas videokasetti saapuu seuraavana aamuna, jonka sisällöstä johtuen Fred passitetaan vankilaan, odottamaan kuolemantuomiotaan. Fredin istuessa eristyssellissään, vanginvartija kokee suuren yllätyksen katsoessaan sellin sisälle. Fredistä ei ole jälkeäkään ja Fredin tilalla istuu nuori automekaanikko, Pete (Balthazar Getty). Pete hoitaa hommia salaperäiselle gangsterille Mr. Eddylle (Robert Loggia). Eräänä päivänä Mr. Eddy saapuu korjaamolle mukanaan kaunis vaaleaverikkö, Alice (Patricia Arquette). Pete rakastuu Aliceen heti tämän nähtyään. Myöhemmin Alice saapuu korjaamolle pyytämään Peteä illalliselle. Pete kieltäytyy ensin, mutta lopulta lähtee Alicen mukaan. Pikkuhiljaa Pete saa tietää enemmän ja enemmän salaisuuksia Alicen elämästä – salaisuuksia, jotka ovat enemmän tai vähemmän sairaita.
Lost Highwayssä unen ja todellisuuden raja on häilyväinen, ja näin ollen kokonaisuuden tajuaminen yhdellä katsomisella on lähestulkoon mahdotonta. Lost Highway on järjestyksessään Lynchin kolmas seksuaalinen tutkimusmatka, ja tällä kertaa Lynch vie seksuaalisuuden pidemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Lost Highwayssa seksuaalisuus ei ole yhtä inhottavaa ja sairasta kuin Blue Velvetissä, mutta sitä on taatusti enemmän kuin muissa Lynchin tähänastisissa teoksissa. Seksuaalisuuden lisäksi Lost Highway tutkii myös ihmismielen pimeitä kolkkia, käyttää avukseen useita vertauskuvia ja symboliikkaa. Mystinen ja unenomainen kerrontatyyli jää takuuvarmasti katsojan mieliin pitkäksi ajaksi. Kukaan muu kuin Lynch ei takuulla pystyisi tekemään yhtä mystistä elokuvaa. Mulholland Drive vie mystisyyden vielä pidemmälle, mutta se ei ole enää yhtä mukaansa tempaiseva, joskin loistava elokuva siitä huolimatta. Kerran nähtyään Lost Highwayta on vaikea unohtaa, eikä unohtamiseen ole mitään syytäkään.
Lost Highway on täyttä Lynchiä, sitä ei ole tehty katsojan ehdoilla, eikä se missään vaiheessa sorru katsojan aliarvioimiseen. Lost Highway sisältää kaikkia Lynchille tyypillisiä asioita; outoja ihmisiä, punaisia samettiverhoja, hienoja kamerakikkailuja, painostavaa ja synkkää tarinankerrontaa, seksuaalisuutta, öisiä autoteitä keltaisine katkoviivoineen ja savupilviä. Kaikki nämä symbolisoivat aina jotain, joka kerta jotain eri asiaa.
Lost Highway on erittäin tunnelmallinen elokuva, välillä se etenee hitaasti ja varmasti ja välittää katsojalle levollisen tunnelman, mutta hetkittäin se hyökkää niskaan käyttäen vahvoja kauhuelementtejä, joiden johdosta Lost Highway on hyvin pitkälti ahdistavaa ja paikoin jopa sairasta seurattavaa. Kaikki sairaudet riippuvat kuitenkin itse katsojan mielentilasta. Synkkyyttä riittää koko kestonsa ajan, ja outoja ilmiöitä viskotaan ruudulle aika ajoin. Surrealistinen kerronta takaa katsojalle unohtumattoman elämyksen, jonka haluaa kokea mielellään useamman kerran. Jo pelkästään Lost Highwayn äänimaailma ja kuvaus ovat taidetta itsessään, puhumattakaan koko elokuvasta. Nimensä mukaisesti Lost Highway sisältää Lynchin tavaramerkiksi muodostuneita öisiä valtateitä, ja kyllä se Lost Highway -niminen motellikin sieltä kadotettujen valtateiden varrelta löytyy.
”We’ve met before, haven’t we.”
Näyttelytyö on Lost Highwayssa kautta linjan loistavaa. Patricia Arquette on kaksoisroolissaan parhaassa vedossaan. Bill Pullman vetää rentoa linjaansa vakuuttavasti, kuin myös Balthazar Getty. Todelliset mestarisuoritukset vetävät kuitenkin Robert Loggia ja Robert Blake. Lynchin luottomies Jack Nance nähdään uransa viimeisessä roolissa, Nance kuoli hieman ennen Lost Highwayn valmistumista.
Lost Highwayn musiikkipuoli on kerrassaan mahtavaa. Vaikka Lynchin hovisäveltäjä Angelo Badalamenti sävelsi melko vähän musiikkia elokuvaan, tunnelma on silti kympissä. Jo Villissä Sydämessä Lynch kokeili vähän erilaisia musiikkityylejä. Lost Highway jatkaa samalla linjalla, mutta nyt mukana on muiden muassa saksalaisen raskaanrockin suurlähettiläs Rammstein, jota soitetaan vähän kyseenalaisissa kohtauksissa.
Jälleen on syytä valittaa suomalaisen DVD -julkaisun tasosta. Kuvanlaatu on surkea, mutta sentään alkuperäisessä 2.35:1-kuvasuhteessa. Tavallisen 4:3 TV:n omistajat saavat kärsiä erivärisistä palkeista, jotka TV luonnollisesti lykkää, koska kyseessähän on cinemascope -muoto. Toinen musta palkki on sentään musta, mutta se toinen on enemmänkin ruskean sävyinen. Laajakuva TV:n omistajille tämä ei varmasti tuota samanlaista tuskaa. Levy sisältää vain surround-ääniraidan, joka toistuu ihan kelvollisesti, mutta koska Lost Highwayn äänimaailma on niin suuressa osassa, olisi 5.1-miksaus ollut paikallaan. Ekstraa levyltä ei löydy. Toivotaan, että Lost Highwaysta rantautuu Suomeenkin joskus ansaitsemansa julkaisu.
Mitään pahaa sanottavaa en Lost Highwaysta keksi, sillä siinä ei yksinkertaisesti ole mitään vialla. Lost Highway on kaikin puolin loistava elokuva, ja ansaitsee paikkansa meikäläisen lempielokuvien joukossa. Kyseessä on yksi 90-luvun merkittävimmistä elokuvista, se on kaikkien todellisten elokuvan ystävien nähtävä. Vaikka Lost Highway jakaakin rutkasti mielipiteitä, se on yksi tulevaisuuden suurista klassikoista, merkittävämpi kuin jopa Blue Velvet, täydellinen elokuvaelämys. Todellinen taideteos jota, kuten mitään suurta taideteosta, ei voi tulkita vain yhdellä tavalla. Lost Highway vaatii katsojaltaan kärsivällisyyttä, ja kyllä se kärsivällisyys palkitaankin.
Kauneus on katsojan silmissä, minuun Lost Highway tehosi ja jätti jälkensä. Niin se vain on, että nykysuomen sanat eivät riitä kuvaamaan Lost Highwayn loisteliaisuutta.
”I like to remember things my own way.””What do you mean by that?””How I remembered them. Not necessarily the way they happened.”
nimimerkki: The Wolf
