Kun alkaa katsomaan elokuvaa kuten David Lynchin Lost Highway, ei sitä yksinkertaisesti voi katsoa ilman ennakko-odotuksia, sillä mitä todennäköisimmin on jo kuullut elokuvasta tuhansia ellei miljoonia mielipiteitä ja lukenut kauhean määrän (yleensä ylistäviä) arvosteluita. Näin ollen meikäläiselläkin oli kieltämättä varsin suuret odotukset pätkää kohtaan, kun leffateatteriin astelin.
Lynch kuvaa filkassa tuttuun, painajaismaiseen tapaansa kahta, hmm, ”saman oloista” tarinaa, saksofonisti Fred Madisonista, jolla on komea kämppä ja kaunis vaimo, mutta jonka elämässä väreilee silti tiettyä, demonista kauhua, sekä automekaanikko Pete Daytonista, jonka elo alkaa saada vaarallisia käänteitä tämän tavattua kauniin, mutta mafiapomolle varatun, blondin, Alicen. Taustalla pauhaavat mm. David Bowien, Marilyn Mansonin ja Rammsteinin enemmän ja vähemmän kaoottiset sävelet.
Surrealismin, unenomaisen kerronnan ja absurdien käänteiden avulla nuo tarinat sitten sekoittuvat toisiinsa, ja juuri kun luulet tajuavasi kaiken, et taaskaan tajua mitään. Lynchin taito luoda tunnelmaa ja rakentaa hulppeita, nerokkaita ja jännittäviä kohtauksia on kieltämättä ilmiömäinen, näyttelijävalinnat ovat osuneet ihan nappiin, aiemminkin mainostettu musiikkiraita on tiukkaa settiä ja esimerkiksi kuvat pimeästä moottoritiestä katkoviivoineen, sekä muut Lynchin tavaramerkit, kuten punaiset verhot ja vahva seksuaalinen lataus tuovat hymyn huulille, mutta jokin tökkii.
Hommasta näkee, että ohjaaja on suuresti velkaa aiemmille surrealismin ja avantgarden mestareille, mutta ero on siinä, että missä esim. Buñuelin ja Tarkovskyn viestit voi löytää tyylittelyyn käytetyn absurdismin keskeltä, Lynchin filmin ”juttu” on se tarina, jonka tajutakseen pitäisi jaksaa koota se hirvittävä palapeli, joksi ohjaaja on teoksensa rikkonut. Vihjeitä kyllä on, mutta jaksaako katsoja paneutua niihin vain ratkaistakseen lopulta melko tyhjän elokuvan juonellisen arvoituksen, onkin kokonaan toinen juttu. Tai oikeammin, maksaako se vaivan?
Lost Highway ei ole huono elokuva. Se on teknisesti loistava, tunnelmaltaan koko ajan aivan katossa ja sisältää paljon mielenkiintoisia jippoja ja tyylikkäitä kohtauksia, mutta se ei myöskään ole mikään huippuluokan elokuva, sillä Lynchin itsetarkoituksellinen kikkailu hukuttaa filmin mahdollisen pointin alleen aika hyvin. Lynch on omalla sarallaan toki tärkeä ja ennen kaikkea keskiverto-ohjaajaa paljon mielenkiintoisempi elokuvantekijä, mutta Lost Highway on silti vain ok.
