Aikoinaan luulin tehneeni hyväksyttävän tulkinnan tästä elokuvasta. Voi kuinka väärässä olinkaan! Lost Highway on näkemistäni David Lynchin ohjauksista se kimurantein. Jos Dyyni, Elefanttimies ja Straight Story eivät olleet sitä ”perinteistä” Lynchiä, niin tämä on ehdottomasti sitä. Jokaisella katselukerralla saa selville jotain uutta ja mielenkiintoista. Siinä onkin tämän elokuvan koukku. Leffassa seurataan kahta eri tarinaa, jotka lopulta kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Ensimmäisessä tarinassa pariskunta kokee toinen toistaan omituisempia asioita, ja toisessa seurataan nuoren automekaanikon edesottamuksia.
Jazz-saksofonisti Fred Madison (Bill Pullman) elää jatkuvassa ahdingossa. Fred luulee että hänen vaimonsa Renée (Patricia Arquette) pettää tätä jonkun kanssa, mutta sataprosenttisen varma hän ei ole. Eräänä aamuna Renée löytää ulkoportailta anonyymin videokasetin, johon on kuvattu pikkupätkä heidän taloaan. Seuraavana aamuna kuistilta löytyy samanlainen nauha, mutta tällä kertaa materiaali onkin kuvattu talon sisältä. Eikä siinä kaikki, sillä nauhalle on kuvattu myös nukkuvaa avioparia. He kutsuvat poliisit paikalle, mutta mitään murtautumisen jälkiä tai todisteita ei talosta löydy. On vain kaksi nimetöntä nauhaa, ei muuta. Mutta mitä tapahtuukaan sitten? Fred Madison tuomitaan lopetettavaksi sähkötuolissa vaimonsa murhasta. Hänet laitetaan väliaikaisesti selliin, jossa hän hieman myöhemmin kokee muodonmuutoksen eri ihmiseksi.
Pete Dayton (Balthazar Getty) herää sellistä ja Fred Madisonista ei ole jälkeäkään. Kukaan ei osaa selittää mitä oikein tapahtui. Pete palaa normaaliin elämäänsä ja automekaanikon työhön. Kuviot muuttuvat, kun hän tapaa vaikutusvaltaisen mafiapomon tyttöystävän, Alice Wakefieldin ja rakastuu palavasti. Yhdessä he yrittävät juonitella tien pois jonnekin parempaan…
Lost Highway on todellinen mysteeri. Elokuvan juonen kuvailu on hyvin vaikeaa, sillä se rakentuu pienistä palasista ja liiallinen paljastelu voisi olla kohtalokasta. Kun elokuvan tarinasta kysytään itse ohjaajalta, hän sanoo: ”En mielelläni puhuisi näistä asioista, koska puhuminen on latistavaa, ellei satu olemaan runoilija.” Siinä hän on kyllä oikeassa. Elokuva on sitä tuttua ja turvallista David Lynchiä; punaiset verhot, savupilvet, säleaidat, pimeät ja uhkaavat käytävät, seksuaalisuus, erikoiset ihmiset, kieroutunut huumori, tyylikäs kuvaus, jouhevat musiikkivalinnat ja uskomattoman monitasoinen tarinankerronta ovat tälläkin kertaa esillä. Ei varmastikaan aukea ensimmäisellä katsomisella, mutta kuitenkin lainatakseni Lynchiä: ”Elokuva sisältää kaikki oikeaan tulkintaan tarvittavat johtolangat.” Luovuttaa ei siis kannata.
Elokuvan ihmiset ovat jotenkin omituisia. He puhuvat toisilleen hiljaa, ovat aika niukkasanaisia ja toimissaan verkkaisia. Lost Highway on jännittävä, viihdyttävä ja välillä hyvinkin pelottava. Patricia Arquette vetää hienon tuplaroolin, eikä muissakaan näyttelijöissä ole valittamista. Robert Blake kalpeanaamaisen mysteerimiehen roolissa on suorastaan ilmiömäinen. Pisteet varmaan vaan nousevat uusintakatsomisien myötä, vaikka olenkin katsonut leffan jo useampaan otteeseen. Suosittelenkin tätä pätkää kärsivällisille katsojille, joita palapelimäinen rakenne ei haittaa. Taide-elokuva henkeen ja vereen.
nimimerkki: Low Rider
