Chicago (2002)
- Tuotantovuosi:
- 2002
- Ohjaajat:
- Rob Marshall
- Pääosissa:
- Catherine Zeta-Jones, Renée Zellweger, Richard Gere
- Maat:
- USA, Kanada
- Pituus:
- 114 min
- Genret:
- Komedia, Rikos, Musikaali
Keskiarvo
Arvostelut (6): 
Pikatuomiot (143):
Oma pikatuomio
Eräänä lauantai-iltana satuin laittamaan TV:n päälle ja katsomaan vain viimeisen puolituntia eräästä Chicago -leffasta. Harmitti niin, että heti seuraavana päivänä kävin ostamassa leffan omakseni. Ja kyllä kannatti.
Elokuvan pääosassa on nuori nainen, Roxie Hart (Renée Zellweger), joka kaipaa kipeästi julkisuutta, mutta joutuukin syytteeseen miehen murhasta ja päätyy samaan vankilaan ihailemansa showtähden, Velma Kellyn (Catherine Zeta-Jones) kanssa. Roxie luulee mahdollisuudet julkisuuteen olevan menneet, mutta sitten hän kuulee loistavasta lakimiehestä, Billy Flynnista, (Richard Gere) joka kuulemma hommaa vapaaksi pahimmatkin rikolliset ja omaa lisäksi karismaa, jolla julkisuuden ovet voisivat aueta Roxiellekkin.
Pohjimmiltaan elokuva on siis kertomus julkisuuden tavoittelusta ja siitä, mitä tapahtuu kun se menee äärimmilleen.
Kaikkea tätä säestää svengaava ja hyväntuulinen 20-luvun jazzin tapainen musiikki, jonka yhteydessä on myös laulu-tanssi-esityksiä. Mukana on muunmuassa paljasta pintaa, upeaa tanssia ja kaikinpuolin hienosti toteutettu show.
Elokuva sai ilmestymisvuonnaan 13 Oscar-ehdokkuutta ja voittikin niistä 6. Arvostusta, mutta myös haukkuja kerännyt musikaali todisti, ettei musikaali ole genrenä vielä kuollut, mikä on vain helpotus meille sen ystäville. Ja Chicago on toki musikaalia parhaimmillaan!
Vaikka elokuvan genrenä olikin draamamusikaali, on elokuvassa silti paljon myös komediaa. Ilmapiiri on hyväntuulinen ja elokuvan katselee läpi ilman minkäänlaisia vaikeuksia viihtyen loistavasti.
Pääosissa keikkaroiva iki-ihana Renée Zellweger sopii rooliinsa täsmällisesti. Hänen roolityössään ei mielestäni ole mitään valittamista. Richard Gere, joka ei tosin kuulu arvostamiini näytteliöihin, vetää hänkin hyvän roolin itsekeskeisenä Flynninä. Catherine Zeta-Jones jäi mielestäni hieman ehkä taka-alalle, mutta roolisuoritus oli hyvä, enkä ota sen suurempaa kantaa Oscar-voittoon.
Ohjauksesta vastaava Rob Marshall on onnistunut luomaan sekä visuaalisesti että muutenkin upean show-spektaakkelin, josta ei puutu vauhtia ja huumoria. Elokuva rullaa eteenpäin juuri sopivalla temmolla, eikä jätä ketään musikaalin ystäviä kylmäksi. Tapahtumia riittää ja mielenkiinto pysyy kokoajan hyvin yllä. Pituuskaan ei missään nimessä käy rasitteeksi, päinvastoin leffa olisi voinut olla jopa pitempi.
Jokatapauksessa Chicago oli itselleni positiivinen yllätys. Pitkästä aikaa oikeasti hyvä ja svengaava musikaali, jonka voi katsoa läpi useampaankin kertaan kyllästymättä. Hollywood on löytänyt keinot tehdä todella viihdyttäviä leffoja, joten toivottavasti näitä saadaan lisää. Chicago on Oscarinsa ja kehunsa ansainnut.
nimimerkki: Sano mitä sanot
Pisteet:
Arvosteltu: 29.01.2006
Katsottu: DVD
Start the car I know a whoopee spot
Where the gin is cold, but the piano's hot
Aika, jolloin Ginit oli kylmiä, pianot kuumia ja rikokset arkipaivää. Yökerhosensaatio Velma Kelly (Catherine Zeta-Jones) ja parrasvaloja etsivä Roxie Hart(Renée Zellweger) löytävät itsensä jakamassa tiloja Chicagon kuuluisassa naismurhaajien vankilassa. He jakavat myös Billy Flynnin (Richard Gere), kaupungin karismaattisimman asianajajan, jolla on taito kääntää huonomaineiset syytettynsä paikallisiksi legendoiksi. Mutta Chicagossa on huone vain yhdelle legendalle!
Come on babe, why don't we paint the town? And all that Jazz!
Elokuva sai 13 Oscar-ehdokkuutta ja voitti kuusi: parhaan elokuvan, naissivuosan (Zeta-Jones), leikkauksen, lavastuksen, puvustuksen ja äänityksen. Ja on ne todellakin ansainnut!
If she'd hear her baby's queer, for all that jazz!
Chicagon yksi huippunuomeroista on Billy Flynnin sätkynukketanssi, jossa hän vetelee toimittajia naruista ja muuttaa skandaaliotsikot mieleisikseen.
Yes, it's perfectly understandable, comprehensible, comprehensible
Not a bit reprehensible
It's so defensible!
Ja herkkuhetkiä riittää koko elokuvan ajan, mm. kauniiden murhaajanaisten visuaalisesti näyttävä Cell Block Tango, jossa kukin kertoo oman kammottavan tarinansa.
He only had himself to blame
If you'd have been there, if you'd have heard it, I betcha you would have dome the same!
Elokuvan näyttelijät tekevät loistavaa työtä! Richard Gere yllätti minut täysin, hänet on totuttu näkemään romattisissa komedioissa, mutta hänhän on ihan mukiinmenevä näyttelijä ja osaa sekä laulaa että stepata! Mahtavaa on se, että kaikki näyttelijät laulavat ja tanssivat itse!
Queen Latifah vankilan "kanaemona" Mama Mortonina on oikein herkullinen hahmo.
When you're good to Mama, Mama's good to you!
John C. Reilly esittää Roxien aviomiestä, Amosta - Oscar-ehdokkuuden arvoisesti.
Cellophane, Mister cellophane
Should have been my name!
Lucy Liu käy myös kääntymässä pikaisesti. Christine Baranski on vakuuttava toimittaja, Mary Sunshine. Catherine Zeta-Jonesin laulu- ja tanssitaidot ovat ylivoimaiset muihin verrattuna. Hänen tumma, ihana äänensä on elokuvan parasta antia. Hän laulaa Roxielle, hänen ja hänen siskonsa tanssi esityksestä, että ei voisi tehdä sitä yksin.
But I simply cannot do it alone!
Voi, kyllä hän pystyy tekemään kaiken yksinkin! Ja suoritus on ihan oikeutetusti Oscarin arvoinen!
Renée on ihastuttava wannabe-tähtenä, joka yrittää julkisuuteen keinoja kaihtamatta. Renéen tanssi-ja laulutaidot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa vasta kuumassa yhteisnumerossa Catherinen kanssa!
Ja ai, ai, että mikä lopetus! Sellaista näkee elokuvissa harvoin: kaksi steppaavaa cabaret- pupua hopeisissa korseteissaan, verkkosukissan ja valkoisine konekiivääreineen!
Skidoo! Hotcha! Whoopee! And all that Jazz!
nimimerkki: Mara
Pisteet:
Arvosteltu: 22.08.2005
Katsottu: DVD
Roxie Hart (Zellweger) on laulaja-wannabe. Intoa lavalle kyllä riittäisi mutta kun mahikset on vähissä. Ja kun pienikin tilaisuus sitten avautuu, on typsy valmis kuin partiopoika tekemään mitä vaan lurittelijan paikan eteen. Joten kun oma mies (Reilly) on töissä, voihan sitä kykyjenetsijää hieman suostutella luonnollisillakin avuilla. Homma menee kuitenkin lopulta niin vakavaksi, että kun mies osoittautuu huijariksi, saa hän aseesta. Murhasta tulee totta ja Roxie joutuu naisten poseen, jossa sattuu virumaan jo vuosi sitten sisäänkirjautunut Velma Kelly (Zeta-Jones), jota hän sattuu ihailemaan. Toivoa ei näy kunnes eräs Billy the juristi (Gere) suostuu ottamaan Roxien jutun hoidettavakseen. Ja oikeudenkäynnithän ovat tunnetusti showbisnestä, eikös vain?
Ensimmäisessä pitkässä leffassaan Rob Marshall onnistuu yhdistämään yleensä liian vähälle huomiolle jääneen osa-alueen, musiikin, loistavasti juonenkuljetukseen tuoden tällä tavoin peliin myös mahdollisuuden ilkkua, liioitella ja käyttää vertauskuvia tarkoituksena rakentaa tunnelmaa. Äijälle pitää nostaa hattua myös suunnittelemastaan koreografiasta.
Pääkolmikko Zellweger, Zeta-Jones ja Gere suoriutuvat rooleista ja lurituksista mainiosti. Varsinkin ensiksi mainittu on onnistunut jättämään Bridget Jones-tyylinsä pukuhuoneeseen. Myös leikkaus ja kuvaus ovat tyylikkäästi työstetty, tämä näkyy ja etenkin tuntuu koko leffan ajan ja viimeistään lopun lavashowssa.
Moulin Rouge!:ssa katsojaan vedottiin äärimmäisen hektisillä tanssinumeroilla (Can Can!) suurien lavasteiden, pukuleikkien ja isojen tanssiryhmien avittamana. Chicago puolestaan yrittää tavoittaa tanssikohtauksissa hämyisen, pienen jazz-klubin meininkiä, jossa ei yritetä olla mitään suurempaa kuin tosiasiassa on. Päinvastoin yleensä pienessä tilassa tapahtuvat koivennostot laskevat suurelta osin toimivan koreografian varaan, joka ei vaan yksinkertaisesti petä. "Pienet" esitykset myös johdattelevat katsojaa enemmän Broadway-näyttämöiden suuntaan kuin Moulin Rouge!:ssa konsanaan, ja tämä on, tai ainakin sen luulisi olevan, yksi leffan olemassaolon päätarkoituksista. Lopputuloksena on vain hitusen mutta silti selvästi Moulin Rougea! laadukkaampi pläjäys, joka eroaa myös lauluiltaan siinä, että tässä niiden kuulemisesta todella nauttii ja käypä mielessä soundtrackinkin osto kunhan riistohinnat laskisivat.
Chicago oli tosiaan jäänyt minulta hieman Moulin Rouge!:n varjoon, sillä tämä sai median ja mainonnan paremmin puolelleen mm. parilla musiikkivideolla ja tunnettujen poppihittien sekoittamisella leffaan. Mutta onneksi tuli nyt tämäkin puute korjattua messevän tupla-lätyn voimin. Jos jatsi, niin kuin tässä maassa pitää sanoa/kirjoittaa, tai musikaalit yleensä hitusenkaan kiinnostavat niin suosittelen.
nimimerkki: Sappy
Pisteet:
Arvosteltu: 19.02.2005
Katsottu: DVD
Jostain syystä musiikalit ovat muodostuneet ihan varteen otettaviksi vaihtoehdoiksi dvd-kaupassa. Moulin Rouge yllätti, joten päätin sitten ostaa Chicagon. Leffassahan on vielä hyvä kuvanlaatu, loistavat DTS-äänet ja levyllinen extroja, jotka vielä helpottivat ostopäätöstä.
Roxie Hart (Zellweger) ampuu poikaystävänsä, koska hän valehteli Roxielle törkeästi. Hän jää kiinni ja joutuu vankilaan, jossa tapaa idolinsa Velma Kellyn (Zeta-Jones). Roxiesta tulee julkkis, koska hän on koko Chicagon kaunein tappaja. Oikeudenkäynnissä Roxie keplottelee juristi Billy Flynnin kanssa (tällä kertaa hyvä Richard Gere !).
Juonen edetessä stepataan ja lauletaan. Vaikka juoni ja näyttelijät eivät ole syvällisiä, Chicago on nostalginen ja hyvänmielen elokuva, jota katsottaessa ei tarvitse paljon päätän vaivata.
Richard Gerekin pääsi ihan yllättämään. Äijä on parantanut otettaan huomattavasti lähivuosina, hyvä niin. Chicago kuuluu ehdottomasti vuoden 2002 positiivisimpiin yllättäjiin.
Nimimerkki: Viisas
Pisteet:
Arvosteltu: 09.02.2004
Katsottu: DVD
Moulin Rouge! antoi ymmärtää, että musikaalit ovat yhä voimissaan. Näytti siltä, että tekijöillä on ihan oikeasti jotakin uutta annettavaa. Chicago ei ole huono, päinvastoin. Se on jokaisen saamansa Oscarin arvoinen show. Musikaalien ystävälle se tuottaa kuitenkin pienen pettymyksen: siinä ei ole mitään uutta. Oikeastaan koko homman olisi voinut jättää teatterilavoille, joilla sitä on esitetty jo iät ja ajat. On synti ja häpeä, ettei Chicagossa ole hyödynnetty nykyelokuvan suomia tehokeinoja. Aaargh!
Kander & Ebb-parivaljakon musiikki on hyvää, vaikka ei Chicagossa päästä samanlaiseen satiiriseen ja tunnekuohuiseen sekoitukseen kuin saman parin luomassa Cabaret-musikaalissa. Chicagon ihmiset eivät ole traagisia, kuten Cabaret-teoksen Sally tai Fritz. Chicagossa tyhmänrohkea Roxie Hart ja femmefetalemainen Velma Kelly tappavat, lusivat ja laulavat sen kummemmin elkeissään haparoimatta. Hahmoihin on äärettömän hankala samaistua. Richard Geren esittämä Billy-juristikin on harvinaisen yllätyksetön steppailija. Äijä on luonnollisesti mukana vain rahan takia.
Ontosta tarinasta (ei edes hauskasta) huolimatta näyttelijät ovat jaksaneet tehdä töitä performanssiensa eteen. Vahvaääninen Catherine Zeta-Jones pitää miltei yksin pystyssä koko leffaa. Richard Gere, jolla on ollut aina tapana pikkuisen laulella joissakin elokuvissaan, on myös oikein oiva osassaan. Zellwegerin Renée ei hänkään kurja ole, vaikka ajoittain neitokaisen ääni raastaakin korvia ja habituksesta mieleen tulee 30-luvulla vaikuttanut Jean Harlow (ikävä lauluääni hänelläkin). Paras (ja filkan humoristisin) musiikkinumero onkin se, jossa Renéen tehtäväksi jää pääasiassa vain liikuttaa huuliaan. Surkeimmat kohtaukset kuuluvat kaikkein surkeimmalle tyypille, Sellofaanimiehelle. Mikä sen nimi nyt olikaan. Hällä väliä. Tälle leffalle saattaa parin vuoden kuluessa käydä samoin kuin hänelle – kaikki unohtavat.
Pisteet:
Arvosteltu: 31.03.2003
Katsottu: Teatterissa
Chicago sijoittuu vuoteen 1929 ja leffan nimen mukaiseen pahamaineiseen gansterikaupunkiin. Roxie Heart (Zellweger) haluaa olla cabaree-tähtönen ja muhinoi "managerin" kanssa päästäkseen valokeiloihin. Manageri ei lunastakkaan lupauksiaan ja Roxie ampuu hänet sekä päätyy tietysti vankilaan. Samaisessa vankilassa lusii Roxien idoli Velma Kelly (Zeta-Jones), joka on hankkinut jo kannuksensa estraadeila ja joka myös tehnyt murhan. Tästä seuraa lopulta naisten välinen kilpailu salamavaloista ja palstamillimetreistä. Ketku asianajaja Billy Flynn (Gere) ottaa Roxyn tapauksen hoitaakseen ja päättää saada hänet vapaalle jalalle.
Leffa on äärimmäisen visuaalinen spektaakkeli, joskaan ei mielestäni Moulin Rougea pesekään tällä saralla. Pläjäys on myös äärimmäisen hienosti leikattu. Musikaaliosuuksien ja perinteisen tarinankerronnan lomittaminen keskenään on äärimmäisen mestarillista. Renée Zellweger hoitelee pääroolin loistavasti eikä Zeta-Jonesin ja Gerenkään vetäisyissä ole moitteen sijaa. Hetken jo miettii että onko tosiaan kyseessä sama suloinen pyöreäposkinen Zellweger, joka tähditti esim. Bridget Jonesia ja Nurse Bettyä, koska hänen hahmonsa on tällä kertaa lopulta "kova ämmä" ja kilojakin on ropissut tanssijan mittoihin.
Vaikka kyseessä on mestariteos ja Oscar-ehdokkuuksiakin tippui enemmän kuin tusina niin en pitänyt leffasta. Kieltämättä juttu on toteutettu näyttävästi ja mielettömällä ammattitaidolla, mutta en muista milloin viimeksi olisin nähnyt näin pitkästyttävän leffan. Musikaali on genre, joka ei viehätä ollenkaan, jollei kyseessä ole joku rock-spektaakkeli. Chicagon 20-luvun musiikki on jotain aivan kamalaa ja tanssi sekä lauluosuudet pitkästyttivät todella. Ainoa hyvä asia leffassa oli että sai hämmästellä toteutuksen tapaa ja laatua.
Pisteet:
Arvosteltu: 20.03.2003
Katsottu: Teatterissa
