Chicago sijoittuu vuoteen 1929 ja leffan nimen mukaiseen pahamaineiseen gansterikaupunkiin. Roxie Heart (Zellweger) haluaa olla cabaree-tähtönen ja muhinoi ”managerin” kanssa päästäkseen valokeiloihin. Manageri ei lunastakkaan lupauksiaan ja Roxie ampuu hänet sekä päätyy tietysti vankilaan. Samaisessa vankilassa lusii Roxien idoli Velma Kelly (Zeta-Jones), joka on hankkinut jo kannuksensa estraadeila ja joka myös tehnyt murhan. Tästä seuraa lopulta naisten välinen kilpailu salamavaloista ja palstamillimetreistä. Ketku asianajaja Billy Flynn (Gere) ottaa Roxyn tapauksen hoitaakseen ja päättää saada hänet vapaalle jalalle.
Leffa on äärimmäisen visuaalinen spektaakkeli, joskaan ei mielestäni Moulin Rougea pesekään tällä saralla. Pläjäys on myös äärimmäisen hienosti leikattu. Musikaaliosuuksien ja perinteisen tarinankerronnan lomittaminen keskenään on äärimmäisen mestarillista. Renée Zellweger hoitelee pääroolin loistavasti eikä Zeta-Jonesin ja Gerenkään vetäisyissä ole moitteen sijaa. Hetken jo miettii että onko tosiaan kyseessä sama suloinen pyöreäposkinen Zellweger, joka tähditti esim. Bridget Jonesia ja Nurse Bettyä, koska hänen hahmonsa on tällä kertaa lopulta ”kova ämmä” ja kilojakin on ropissut tanssijan mittoihin.
Vaikka kyseessä on mestariteos ja Oscar-ehdokkuuksiakin tippui enemmän kuin tusina niin en pitänyt leffasta. Kieltämättä juttu on toteutettu näyttävästi ja mielettömällä ammattitaidolla, mutta en muista milloin viimeksi olisin nähnyt näin pitkästyttävän leffan. Musikaali on genre, joka ei viehätä ollenkaan, jollei kyseessä ole joku rock-spektaakkeli. Chicagon 20-luvun musiikki on jotain aivan kamalaa ja tanssi sekä lauluosuudet pitkästyttivät todella. Ainoa hyvä asia leffassa oli että sai hämmästellä toteutuksen tapaa ja laatua.
