Moulin Rouge! antoi ymmärtää, että musikaalit ovat yhä voimissaan. Näytti siltä, että tekijöillä on ihan oikeasti jotakin uutta annettavaa. Chicago ei ole huono, päinvastoin. Se on jokaisen saamansa Oscarin arvoinen show. Musikaalien ystävälle se tuottaa kuitenkin pienen pettymyksen: siinä ei ole mitään uutta. Oikeastaan koko homman olisi voinut jättää teatterilavoille, joilla sitä on esitetty jo iät ja ajat. On synti ja häpeä, ettei Chicagossa ole hyödynnetty nykyelokuvan suomia tehokeinoja. Aaargh!
Kander & Ebb-parivaljakon musiikki on hyvää, vaikka ei Chicagossa päästä samanlaiseen satiiriseen ja tunnekuohuiseen sekoitukseen kuin saman parin luomassa Cabaret-musikaalissa. Chicagon ihmiset eivät ole traagisia, kuten Cabaret-teoksen Sally tai Fritz. Chicagossa tyhmänrohkea Roxie Hart ja femmefetalemainen Velma Kelly tappavat, lusivat ja laulavat sen kummemmin elkeissään haparoimatta. Hahmoihin on äärettömän hankala samaistua. Richard Geren esittämä Billy-juristikin on harvinaisen yllätyksetön steppailija. Äijä on luonnollisesti mukana vain rahan takia.
Ontosta tarinasta (ei edes hauskasta) huolimatta näyttelijät ovat jaksaneet tehdä töitä performanssiensa eteen. Vahvaääninen Catherine Zeta-Jones pitää miltei yksin pystyssä koko leffaa. Richard Gere, jolla on ollut aina tapana pikkuisen laulella joissakin elokuvissaan, on myös oikein oiva osassaan. Zellwegerin Renée ei hänkään kurja ole, vaikka ajoittain neitokaisen ääni raastaakin korvia ja habituksesta mieleen tulee 30-luvulla vaikuttanut Jean Harlow (ikävä lauluääni hänelläkin). Paras (ja filkan humoristisin) musiikkinumero onkin se, jossa Renéen tehtäväksi jää pääasiassa vain liikuttaa huuliaan. Surkeimmat kohtaukset kuuluvat kaikkein surkeimmalle tyypille, Sellofaanimiehelle. Mikä sen nimi nyt olikaan. Hällä väliä. Tälle leffalle saattaa parin vuoden kuluessa käydä samoin kuin hänelle – kaikki unohtavat.
