Eräänä lauantai-iltana satuin laittamaan TV:n päälle ja katsomaan vain viimeisen puolituntia eräästä Chicago -leffasta. Harmitti niin, että heti seuraavana päivänä kävin ostamassa leffan omakseni. Ja kyllä kannatti.
Elokuvan pääosassa on nuori nainen, Roxie Hart (Renée Zellweger), joka kaipaa kipeästi julkisuutta, mutta joutuukin syytteeseen miehen murhasta ja päätyy samaan vankilaan ihailemansa showtähden, Velma Kellyn (Catherine Zeta-Jones) kanssa. Roxie luulee mahdollisuudet julkisuuteen olevan menneet, mutta sitten hän kuulee loistavasta lakimiehestä, Billy Flynnista, (Richard Gere) joka kuulemma hommaa vapaaksi pahimmatkin rikolliset ja omaa lisäksi karismaa, jolla julkisuuden ovet voisivat aueta Roxiellekkin.
Pohjimmiltaan elokuva on siis kertomus julkisuuden tavoittelusta ja siitä, mitä tapahtuu kun se menee äärimmilleen.
Kaikkea tätä säestää svengaava ja hyväntuulinen 20-luvun jazzin tapainen musiikki, jonka yhteydessä on myös laulu-tanssi-esityksiä. Mukana on muunmuassa paljasta pintaa, upeaa tanssia ja kaikinpuolin hienosti toteutettu show.
Elokuva sai ilmestymisvuonnaan 13 Oscar-ehdokkuutta ja voittikin niistä 6. Arvostusta, mutta myös haukkuja kerännyt musikaali todisti, ettei musikaali ole genrenä vielä kuollut, mikä on vain helpotus meille sen ystäville. Ja Chicago on toki musikaalia parhaimmillaan!
Vaikka elokuvan genrenä olikin draamamusikaali, on elokuvassa silti paljon myös komediaa. Ilmapiiri on hyväntuulinen ja elokuvan katselee läpi ilman minkäänlaisia vaikeuksia viihtyen loistavasti.
Pääosissa keikkaroiva iki-ihana Renée Zellweger sopii rooliinsa täsmällisesti. Hänen roolityössään ei mielestäni ole mitään valittamista. Richard Gere, joka ei tosin kuulu arvostamiini näytteliöihin, vetää hänkin hyvän roolin itsekeskeisenä Flynninä. Catherine Zeta-Jones jäi mielestäni hieman ehkä taka-alalle, mutta roolisuoritus oli hyvä, enkä ota sen suurempaa kantaa Oscar-voittoon.
Ohjauksesta vastaava Rob Marshall on onnistunut luomaan sekä visuaalisesti että muutenkin upean show-spektaakkelin, josta ei puutu vauhtia ja huumoria. Elokuva rullaa eteenpäin juuri sopivalla temmolla, eikä jätä ketään musikaalin ystäviä kylmäksi. Tapahtumia riittää ja mielenkiinto pysyy kokoajan hyvin yllä. Pituuskaan ei missään nimessä käy rasitteeksi, päinvastoin leffa olisi voinut olla jopa pitempi.
Jokatapauksessa Chicago oli itselleni positiivinen yllätys. Pitkästä aikaa oikeasti hyvä ja svengaava musikaali, jonka voi katsoa läpi useampaankin kertaan kyllästymättä. Hollywood on löytänyt keinot tehdä todella viihdyttäviä leffoja, joten toivottavasti näitä saadaan lisää. Chicago on Oscarinsa ja kehunsa ansainnut.
nimimerkki: Sano mitä sanot
