Roxie Hart (Zellweger) on laulaja-wannabe. Intoa lavalle kyllä riittäisi mutta kun mahikset on vähissä. Ja kun pienikin tilaisuus sitten avautuu, on typsy valmis kuin partiopoika tekemään mitä vaan lurittelijan paikan eteen. Joten kun oma mies (Reilly) on töissä, voihan sitä kykyjenetsijää hieman suostutella luonnollisillakin avuilla. Homma menee kuitenkin lopulta niin vakavaksi, että kun mies osoittautuu huijariksi, saa hän aseesta. Murhasta tulee totta ja Roxie joutuu naisten poseen, jossa sattuu virumaan jo vuosi sitten sisäänkirjautunut Velma Kelly (Zeta-Jones), jota hän sattuu ihailemaan. Toivoa ei näy kunnes eräs Billy the juristi (Gere) suostuu ottamaan Roxien jutun hoidettavakseen. Ja oikeudenkäynnithän ovat tunnetusti showbisnestä, eikös vain?
Ensimmäisessä pitkässä leffassaan Rob Marshall onnistuu yhdistämään yleensä liian vähälle huomiolle jääneen osa-alueen, musiikin, loistavasti juonenkuljetukseen tuoden tällä tavoin peliin myös mahdollisuuden ilkkua, liioitella ja käyttää vertauskuvia tarkoituksena rakentaa tunnelmaa. Äijälle pitää nostaa hattua myös suunnittelemastaan koreografiasta.
Pääkolmikko Zellweger, Zeta-Jones ja Gere suoriutuvat rooleista ja lurituksista mainiosti. Varsinkin ensiksi mainittu on onnistunut jättämään Bridget Jones-tyylinsä pukuhuoneeseen. Myös leikkaus ja kuvaus ovat tyylikkäästi työstetty, tämä näkyy ja etenkin tuntuu koko leffan ajan ja viimeistään lopun lavashowssa.
Moulin Rouge!:ssa katsojaan vedottiin äärimmäisen hektisillä tanssinumeroilla (Can Can!) suurien lavasteiden, pukuleikkien ja isojen tanssiryhmien avittamana. Chicago puolestaan yrittää tavoittaa tanssikohtauksissa hämyisen, pienen jazz-klubin meininkiä, jossa ei yritetä olla mitään suurempaa kuin tosiasiassa on. Päinvastoin yleensä pienessä tilassa tapahtuvat koivennostot laskevat suurelta osin toimivan koreografian varaan, joka ei vaan yksinkertaisesti petä. ”Pienet” esitykset myös johdattelevat katsojaa enemmän Broadway-näyttämöiden suuntaan kuin Moulin Rouge!:ssa konsanaan, ja tämä on, tai ainakin sen luulisi olevan, yksi leffan olemassaolon päätarkoituksista. Lopputuloksena on vain hitusen mutta silti selvästi Moulin Rougea! laadukkaampi pläjäys, joka eroaa myös lauluiltaan siinä, että tässä niiden kuulemisesta todella nauttii ja käypä mielessä soundtrackinkin osto kunhan riistohinnat laskisivat.
Chicago oli tosiaan jäänyt minulta hieman Moulin Rouge!:n varjoon, sillä tämä sai median ja mainonnan paremmin puolelleen mm. parilla musiikkivideolla ja tunnettujen poppihittien sekoittamisella leffaan. Mutta onneksi tuli nyt tämäkin puute korjattua messevän tupla-lätyn voimin. Jos jatsi, niin kuin tässä maassa pitää sanoa/kirjoittaa, tai musikaalit yleensä hitusenkaan kiinnostavat niin suosittelen.
nimimerkki: Sappy
