Japanilainen animaatio ei liene enää vuosikausiin viehättänyt yleisöä luovuudellaan tai eksoottisuudellaan. Päinvastoin, sanoisin valtavirtaisemman animen viehätyksen perustuvan nykyisin pikemminkin tunnistettavaan tyyliin ja vahvaan identiteettiin kuin laadukkaaseen toteutukseen. Omaperäisyys animesta kuoli viimeistään länsimaisen yleisön makuun suunnitellun Redlinen ajettua kokonaisen studion konkurssin kynnykselle. Kuin kohtalon ironian johdatuksesta katastrofi nimeltä Redline sattui vieläpä samoihin aikoihin finanssimaailman myllänneen talouskriisin kanssa. Kangistunutta japanilaista viihdeteollisuutta lieneekin viime vuosina kannatellut lähinnä kilpailevan länsimaisen vastineen surkea taso. Voi änkeröinen, sanoisi Pelle Hermanni.
Laughing Salesmanin aikaan nousevan auringon maassa elettiin vielä liitoksissaan natisevan kuplatalouden aikaa, jolloin massasta erottuminen oli vielä sallittua animaatioillekin. Ikonisen Doraemonin luojien satiirinen kauhukomedia rikkookin muottiaan niin perusteellisesti, etten kyennyt löytämään sarjasta minkäänlaisia pölyttyneitä genrekliseitä, jättimäisiä konsepteja tai edes nimihenkilön erillistä taustatarinaa. Länsimaisista kauhusarjakuvista ammentava musta komedia julkaistiinkin osana toista televisiosarjaa erillisenä kymmenminuuttisena segmenttinään harvakseltaan nautittavaksi. Poikkeavan formaatin erityisenä vahvuutena mukavan tiiviissä, sunnuntaistrippimäisissä tarinoissa ei ole sekunninkaan vertaa täytemateriaalia.
Kunkin pienoistarinan peruskaava on sarjassa seuraava: Jokaisen episodin alussa katsojalle esitellään arkisen samaistuttavien japanilaisten ongelmien tai vain omien heikkouksiensa kanssa painiskeleva henkilöhahmo. Kyseistä persoonaa auttamaan saapuu leveästi virnuileva nimikkohahmo mukanaan helppo ja nopea ratkaisu probleemiin kuin probleemiin – ilmaiseksi. Kauppamiehen käärmeöljyn mukana tulee vain mielivaltainen ehto, jonka laiminlyönnistä seuraa ostavalle osapuolelle yliluonnollinen rangaistus. Monesti tarinan hahmot eivät edes tarvitse erillisiä rangaistuksia, sillä nämä saavat kuonoonsa silkkaa tyhmyyttään ja ahneuttaan. Harvat henkilöhahmot sarjassa ansaitsevat onnellisen lopun. Ihmeitä kuitenkin toisinaan tapahtuu.
Modernia japanilaista kulttuuria ja yhteiskuntaa hienovaraisesti kritisoiva käsikirjoitus on mielestäni Laughing Salesmanin erityistä vahvuusaluetta. Äärimmäisen kilpailullisessa Japanissa vahvempi ja röyhkeämpi nujertaa aina heikompansa, ja toisinaan kauppamies kannustaa ihmisiä tekemään pahojaan päästäkseen yhteiskunnan voittajien joukkoon. Materialistinen, hillitöntä kulutusta ja hedonismia korostava markkinatalous vastaavasti korostaa yksilön rajatonta halujen täyttämistä hinnasta ja seurauksista piittaamatta. Taitava kauppamies vain hyödyntää yhteiskunnan tarjoamaa saumaa bisneksissään avittamalla asiakkaitaan elämään aikansa ihanteiden mukaisesti: milloin vaimoaan pettävän juopon maksakirroosi paranee kuin ihmeen kaupalla, milloin kauppamiehen tarjoama ruoka tuhoaa miehen avioliiton, milloin taas vanhempaansa epäkunnioittavasti kohteleva ylpeä vanhus tulee perheensä hylkäämäksi.
Oma suosikkini tarinoista perustuu tekijöiden omiin kokemuksiin. Kyseisen episodin päähenkilö on Vincent van Goghia ihaileva köyhä taideopiskelija, jolle kauppamies tarjoaa mesenaatin tukea – kunhan opiskelija ei ikinä tinkisi taiteellisesta näkemyksestään. Tietysti mesenaatti kyllästyy nopeasti suojattinsa tuotoksiin ja vaatii tätä mukautumaan vaatimuksiinsa potkujen uhalla. Opiskelija taipuu pelastaakseen uransa ja studionsa – rangaistukseksi tämä joutuu elämään lopun elämänsä Vincent van Goghin tapaan – järkensä ja toisen korvansa menettäneenä tyhjätaskuna. Kiehtovana huomiona sarjasta mainittakoon yksittäisten jaksojen tapa kertoa homoseksuaalisuudesta vähintään rivien välistä: eräässä episodissa esimerkiksi kutomista harrastava mies löytää ystävän käsitöitä harrastavasta esimiehestään – vanhempiensa kauhuksi. Sarjan tekoaikaan AIDS ja homous olivat Japanissa kuumia puheenaiheita.
En enää edes muista, milloin olisin saanut kunnian nauttia yhtä raikkaasta ja katsojansa älynlahjat vakavasti ottavasta animesta. Laughing Salesmania tuotettiin kaikkiaan satakunta episodia ja vuosituhannen paremmalla puolella vielä pari tusinaa lisää, joten Japanin Darth Vaderina tunnetun Toru Ohiran viimeisten baritoninaurujen raikuessa televastaanottimen kaiuttimista aika lieneekin jo kypsä uudelle katselukierrokselle. Myöhemmistä saman lajin yrittäjistä mainittakoon myös sielun tuhoavan japanilaisen toimistotyön ahdingosta ammentava Aggressive Retsuko. Kuinka upeaa olisi joskus kokea kahden arkisen satiirin risteytys, jossa Retsuko kohtaisi virnuilevan kauppamiehen karaokebaarissa ja laittaisi elämänsä asiat kerralla kuntoon? Laughing Salesman on tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Länsimaiset yrittäjät ottakoot oppia Doraemonin tekijöiden mustasta satiirista.
