Amerikkalainen Pariisissa (1951)
- Alkuperäinen nimi:
- An American in Paris
- Tuotantovuosi:
- 1951
- Ohjaajat:
- Vincente Minnelli
- Käsikirjoittajat:
- Alan Jay Lerner
- Pääosissa:
- Gene Kelly, Georges Guetary, Leslie Caron, Nina Foch, Oscar Levant
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 113 min
- Genret:
- Musikaali
Keskiarvo
Arvostelut (2): 
Pikatuomiot (23):
Oma pikatuomio
Leffa alkaa tutuista Pariisi-kuvista. Kertoja, ex-solttu Jerry Mulligan (Kelly) on asettunut taloksi paikkaan, jonka ikkunasta todennäköisesti näkee Eiffel-tornin. Mister Mulligan on löytänyt kutsumuksen maalaustaiteesta, jota hän harjoittaa harva se päivä. Silloin, kun hän ei maalaa, hän tapaa muita iloisia veikkoja. Näihin kuuluvat mm. konserttipianisti Adam (Levant) ja laulaja Henri (Guetary). Ja jottei kaiken tanssin ja laulun keskellä eläminen näyttäisi täydellisen epäilyttävältä, joka poika haikailee samalla omasta tyttökullasta. Henrille sellainen saattaa olla notkea ranskatar Lise (Caron), Jerrylle rikas rouva Roberts (Foch) ja Adamille… koskettimisto ja kaksi kättä.
Esiintyjäkaarti on musikaalielokuvien parasta A-luokkaa. Levant, joka todellisuudessakin oli pianisti, vie osaansa suu sopivasti mutrussa ja ironisesti naristen. Caron tanssii hienosti ja hymyilee tarpeeksi peittääkseen muut puutteensa. Guetary, joka oli iso starba kotimaassaan, on niin komea herrasmies, että häntä voisi luulla hyvin veistetyksi hattutelineeksi – ellei heebo aukoisi päätään aina välillä.
Leffan varsinainen tähti on sen koreografinakin työskennellyt Gene Kelly. Kellyn kuivahkosti rahiseva ääni ei ole niitä parhaimpia ”soittimia”, mutta sen minkä mies äänessään menetti, hän korvasi monin verroin liikunnan puolella. Elokuvan joillekin varmasti merkityksettömiksi jäävistä tanssinumeroista jokainen on toteutettu huolella. Hardcore-harrastajat taas tuntevat iloa mm. huomatessaan Kellyn piilottaneen joihinkin numeroihin viitteitä aiempiin elokuviinsa.
Tanssijoita on monissa kohtauksissa lukuisia, mikä vaati luonnollisesti äärimmäistä kontrollia kaikilta. Voikin vain ihmetellä, miten homma on saatu ns. pelittämään näin uskomattoman upeasti. Esimerkkinä filkan loppupuolella nähtävä yli vartin mittainen haaveilujakso, jossa Kelly ja Caron tanssivat mm. keskellä Toulouse-Lautrecin -tyylistä kapakkamiljöötä, osoittaa harvinaista nerokkuutta. Se on myös yksi niitä harvoja hetkiä, jolloin teoksen perushollywoodilaisuus katoaa.
Tämän elokuvan ehkä tärkein elementti, musiikki, on Johnny Greenin ja Saul Chaplinin Gershwin-pohjainen luomus. Score on keväisen keveä kuin ballerinan tutu ja sopii Alan Jay Lernerin romanttiskuorrutteiseen tarinaan kuin sontikka vanhanpiian käteen. Näin ei lienekään outoa, että kaksi elokuvan kuudesta Oscareista meni näille herroille. Loput Oscarit jakaantuivat pukusuunnittelijoiden, kuvaajien, lavastajien ja tuottajan kesken. Ehdolla palkinnoille olivat myös muitakin sokerisia musikaaleja tehnyt ohjaaja Vincente Minnelli sekä leikkaaja Adrienne Fazan. Kumpaakin onnisti vasta erään toisen Leslie Caron-elokuvan kohdalla.
Sandrew Metronomen kautta julkaistu DVD (jonka nimi muuten on Pariisin lumoissa) jättää kuvallisesti hiukan toivomisen varaa. Amerikkalaisen kriitikko Rogert Ebertin mukaan tästäkin elokuvasta oli ehtinyt tuhoutua pari kelaa ennen kuin sen alkuperäisnegatiivia alettiin restauroida. Lopputulos on onnistunut, mutta… Kun kyse on visuaalisesti näinkin mahtavasta elokuvasta, katsoja luonnollisesti toivoo näkevänsä kokonaisen kuvan, eikä vain sitä tv-ruutuun rajattua neliöhköä klönttiä. Tästä siis pari käkkyrämännyn karahkaa julkaisijalle.
Pisteet: 
Arvosteltu: 19.10.2004
Katsottu: DVD
Gene Kelly on huoleton ja ylihilpeä maalari Jerry Mulligan, joka majailee poikamiesboksissaan Pariisissa. Hän rakastuu ensisilmäyksellä kaverinkaverinsa kihlattuun Lise Bouvieriin, ja ainoa taulunostaja Milo Roberts on iskenyt silmänsä Jerryyn. Solmuja kerrakseen...
Amerikkalainen pariisissa on kovinkin tavanomainen rakkaustarina, välissä nyt vaan satutaan laulamaan ja tanssimaan. Ja senhän taidon Kelly taitaa: äijä liikuttaa jalkojaan nopeammin kuin silmä voi seurata, ja osaa vielä hoilata päälle virne naamallaan taidokkaasti. Mieletön pirteys ja värikylläisyys tekevät tästä samanlaisen ilottelufilkan kuin Laulavat sadepisaratkin on.
Hahmot ovat mukavan aitoja. Jerryn ystäväpiiri on rakastettava, ja poikamaiseksi haukuttu Leslie Caron on persoonallisena kasvona ennemmin plussaa kuin miinusta.
Ja iso mutta: vaikka Amerikkalainen Pariisissa onkin toteutukseltaan taidokas ja piristävä, jää siitä jotenkin valju fiilis. Tarina on turhan ennalta-arvattava ja tavallinen, ja liika glamour hautaa juonesta senkin vähän alleen. Etenkin lopun pitkässä balettikliimaksissa allekirjoittanut uupui tyystin. Näyttihän se hienolta... mutta koko tauluhyppelyhomma meni täysin yli hilseeni.
Tämä meni lupaavasta alustaan huolimatta musikaalien tylsempään päähän. Biisitkään eivät korvaani erityisen kummoisia olleet, parhaalta kuulostanut I got rhytm-numerokin vain ihankiva. Jos Gene Kelly-pläjäyksen tahtoo nähdä, suosittelen ennemmin Laulavia sadepisaroita.
Pisteet:
Arvosteltu: 20.04.2003
Katsottu: Kotona
