Walk the Line (2005)

Pitkä ja piinaava odotukseni päättyi ja Johnny Cashin elämää valloittava elokuva tuli viimein käytyä katsomassa. Kaikenlaisia arvosteluja tuosta leffasta olin lukenut, mutta nyt on aika muodostaa oma mielipiteeni.

Elokuva kertoo siis Johnny Cashistä, ylittämättömästä kantriartistista, ja hänen myrskyisestä suhteestaan June Carteriin. Cash aloittaa pohjalta ja nousee huipulle, avioituu ja hankkii lapsia, mutta silti hänen ihastuksensa kohde on aina June. Rankka keikkaelämä kuitenkin vie veronsa ja mukaan kuvioihin sotketaan vielä huumeet, joten helppoahan ei miehen elämä ole. Kaikkea tahdittaa vielä Cashin upea musiikki, joten mehukas seos on valmis.

Elokuva on rakkaustarina. Elokuvaa on selvästi lähty tekemään siltä pohjalta. Eikä Cashin ja Carterin suhde mikään maailman kliseisin olekkaan ja ennenkaikkea kertomisen arvoinen tottakai. Oli Cashin elämän tarinaa muunneltu miten paljon tahansa, rakkaustarinana homma toimii erinomaisesti.

Elokuva on käsikirjoitettu hyvin, eikä itselleni tullut aika pitkäksi. Tarina onnistuu hyvin kertomaan Cashin tarinan kokonaiskuvallisesti, sekä elämää suuremman rakkaustarinan. Cashistä luodaan pohjimmiltaan juuri sellainen henkilö kun hän oli, pintapuolisesti epävarma, mutta pohjimmiltaan vahva henkilö, joka elää jokaisen päivän kuin viimeisensä. Rakkaus musiikkiin ja sen käyttämiseen keinona oikeaan rakkauteen ei myöskään jää epäselväksi. June Carterkin oli mielestäni hyvin kirjoitettu ja hän kehittyy elokuvan aikana suuremmoisesti.

Näyttelijätyö on huippuluokkaa ja laadukasta. Joaquin Phoenixiä parempaa Cashia ei taida koko Hollywoodista löytää. Hänen roolityönsä on varmaa ja hän onnistuu kehittämään hahmoa ja pitämään tämän mielenkiintoisena. June Carterina nähtävä Reese Witherspoon aiheutti itselleni aluksi epäilyksiä, mutta turhaan. Se tyhmä blondi, jonka me joskus kauan sitten tunsimme, on kuihtunut pois ja uusi, vahva ja erinomaisesti näyttelevä Reese on puhjennut kukkaan. Oscar meni ihan oikeaan osoitteeseen!

Elokuvan musiikki on ehdottamasti sen parasta antia, samoin kuin lavalla tapahtuvat kohtaukset. Näyttelijät laulavat osansa itse, jota pöllömpi ei edes huomaa. Ja hyvän kuulostahan se on, täytyy myöntää. Visuaalista silmää ohjaajalla on ollut ja monen laulun aikana kuvallinen ilmaisu pelaa niin hyvin yhteen laulun ja näyttelijöiden kanssa, että kylmät väreet nousevat. Jackson oli ehdottomasti elokuvan huippuhetkiä.

Elokuvan kerronta on sujuvaa, vaikka pääseekin täydellisesti käyntiin vasta hieman alun jälkeen, vaikka sekin oli toki hyvä. Mielenkiintoinen ja viihdyttävä elokuva on, eikä sen katsominen hievahtamatta ole ollenkaan ihmeellistä. Vaikka elokuvan draama paikoin hieman tökkii, ei se aiheuta kyllästymistä.

Kokonaisuutena Walk the line on erinomainen musiikki-ja draamaelokuva, jonka musiikki on loistavaa ja draama vähintäänkin laadukasta. Se on erinomaisesti tehty rakkaustarina, josta on löydettävissä vikoja, mutta jotka eivät kokonaisuuden tai viihtyvyyden kannalta pääse kovinpaljoa vaikuttamaan. Ansainnut palkintonsa se on ja olisi saanut saada enemmänkin huomiota Oscar-gaalassa, kovista haastajista huolimatta. Suosittelen erityisesti Cashin musiikin ystäville, ylipäätäänsä musiikista pitäville, romantikoille, laatudraamojen ystäville ja niille Cash-faneille, joille pikkutarkka henkilökuvaus ei ole kaikkein tärkeintä.

Elokuvan jälkeen Cashin musiikki soi päässä monta päivää.

nimimerkki: Sano mitä sanot

Pisteet:
Arvosteltu: 07.03.2006
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Sano mitä sanot
Tähtääjä
166 arvostelua

Tehdään nyt heti alussa pari asiaa selväksi. Johnny Cash oli eräs kaikkien aikojen parhaista artisteista, rehellinen ja suoraselkäinen, hieno mies, jota allekirjoittanut kunnioittaa hyvin suuresti. Niinpä meikäläisellä oli todella kovat odotukset Walk the Linea kohtaan, siis todella kovat. Pilviä hipovat, suorastaan. Ehkäpä se on yksi syy, miksi petyin, ja pahasti petyinkin.

Ohjaaja James Mangold (kenen hieno idea oli antaa Johnny Cashista kertova elokuva Kate & Leopold-filmistä vastuussa olevan hemmon käsiin?!) on lähtenyt tekemään Cashista hyvin perinteistä elämänkertaelokuvaa, pelaten varman päälle ja repäisemättä. Kaava on perinteinen ryysyistä rikkauksiin, pohjamutia tonkimaan ja komeaan nousuun. Harmi vain, että elokuva unohtaa muutaman tärkeän asian. Se esittää, että 1960-luvulla Cash ainoastaan rypi itsesäälissä, nappaili pillereitä ja kyttäsi yhtä ainoata muijaa, June Carteria, joka jossain määrin piti Johnnya jaloillaan. Tosiasiassahan Cashilla oli huumeongelma, mutta mies pääsi siitä irti oman tahtonsa avulla, ja 1960-lukukin oli ukon musiikillisesti tuotteliainta aikaa...

Cashin ura, musiikki tai hänen elämänsä merkittävät ja kiinnostavat tapahtumat eivät kuitenkaan ole kiinnostaneet Mangoldia. Elokuva on riisuttu kaikista noista (turha odottaa Cashin ryömimistä luolaan kuolemaan, jossa maatessaan hän päätti aloittaa alusta, matkaa Vietnamiin, tarinoita laulujen tai levyjen synnyistä...), ja jäljelle on jätetty vain kaksi asiaa: Huumeet ja rakkaus. Lisäksi Cashin ja Carterin tarinaa on vääristelty, faktat muuteltu ja tapahtumat muokattu hyvin perinteiseksi Hollywood-löpinäksi.

On Walk the Linella hyvätkin puolensa. Joaquin Phoenix (joka on kuin ilmetty Cash!) ja Reese Witherspoon vetävät sellaiset roolit, että alta pois. Kummatkin vielä laulavat hyvin, harmi vain, että musiikkia on elokuvassa aivan liian vähän. Lisäksi filmin alussa ja lopussa olevissa Folsom-kohtauksissa on jotain hienoa ja tyylikästä, mutta harmi vain, että pari mahtipätkää ja hyvät näyttelijät eivät pelasta muuten surkeaa leffaa.

Suosittelen mieluummin äijäkirjallisuuden peruspilaria, Cashin itsensä kirjoittamaa Omin sanoin-teosta, joka on kannesta kanteen täyttä asiaa. Walk the Line ei anna Cashista oikeaa kuvaa muusikkona eikä ihmisenä, vaan esittää tämän vain ja ainoastaan v*ttumaisena piripäänä, luuserina ja pummina, joka pystyi nousemaan kuopastaan ainoastaan Carterin avulla. Anteeksiantamatonta ja typerää, mutta toivotaan, että Cashista vielä joskus tehdään sellainen elokuva, jonka legenda ansaitsee.

Pisteet:
Arvosteltu: 17.02.2006
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Raato-A
Tykittäjä
388 arvostelua

Kantri on musiikeista se miehisin. Ilman Johnny Cashia tuo hieno musiikkilaji olisi jäänyt punaniskajunttitasolle. Cashin kantaa ottavat sanoitukset, komea ääni ja yksinkertainen mutta iskevä saundi antoivat kantrille uuden merkityksen. Nyt tuon suurmiehen uran alkuvaiheista on tehty miehen ansaitsema hieno elokuva, joka kantaa nimeä Walk the Line.

John R. Cash asui pinenä maalaistalossa, jossa perheen kuria piti yllä viinaan menevä isukki. Johnny kuunteli mieluummin Carterin perheen musiikkia kuin teki töitä. Johnnyn paras kaveri oli isoveli Jack, joka kuoli onnettomuuteen puutöitä tehdessä. Tuo surullinen tapahtuma jätti lohkon Johnnyyn, eikä vähiten isän "paholainen vei minulta väärän pojan" -kommenttien vuoksi. Rakkautta musiikkiin se ei kuitenkaan tappanut, vaan Johnnyn palava halu tehdä musiikkia voitti aina työn teon. Johnny perustaa perheen Vivian-nimisen neidon kanssa, mutta soittaa samalla naapurin ukkojen kanssa gospelia. Tuottaja ei innostu Cashin gospel-revittelyistä, niinpä Johnny soittaa pari Saksan ilmavoimissa ollessaan säveltänyttä kappaletta. Siitä alkoi kantrilegendan tarina.

Kun keikkaelämä alkoi, niin Johnny tapasi kovia tähtiä, kuten Jerry Lee Lewisin ja Elviksen. Johnny tapasi eräällä keikallaan myös lapsena ihailemansa June Carterin, johon hän ihastui ensi silmäyksellä. Vuodet kuluivat ja Cash jaktoi soittamista ja suosio vain lisääntyi. Perhe-elämä alkoi kuitenkin rakoilla ja Cash aloitti ryyppäämisen ja mömmöjen käytön. Samalla ihastus June Carteriin vain vahvistui.

Walk the Line ei kaunistele Cashin elämää, mutta eipä se myöskään pahemmin kauhistele. Leffa etenee sulavasti ja katsoja pysyy kyydissä väsähtämättä. Vaikka pläjäys on kaikin puolin aika tavallinen elämänkertaelokuva, niin se on kuitenkin toimiva ja Cash-faneja varmasti miellyttävä. Ulkokuori on laadukas ja kantrimestarin elämä mielenkiintoista.

Ohjaaja James Mangold on huomannut, että Cashin tarina on aika tavallinen. Ensin ollaan tavallisia Matti Meikäläisiä, mutta sitten noustaan ja lopulta ollaan huipulla. Alkaa alamäki ja sitten ollaan pohjalla. Lopuksi sitten tietysti noustaan taas huipulle. Johnnyn tarina etenee juuri tuota rataa, niinpä leffaa on ryyditetty sopivasti jätkän musiikilla. Vaikka Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon laulavatkin itse, niin ei sitä eroa helposti huomaa, jos edes huomaa lainkaan, sillä sen verran erehdyttävästi he kuulostavat esikuviltaan. Esimerkiksi klassikot Folsom Prison Blues ja Cry Cry Cry kuulostavat melkein yhtä hyviltä kuin Cashin suustakin ja kun kaksikko vetää yhdessä Jacksonin, niin kovimmallakin fanilla voi olla vaikeuksia kuulla eroa.

Walk the Linen suurin ansio löytyy kuitenkin hienoista näyttelijöistä. Joaquin Phoenix tekee tähänastisen uransa parhaimman vedon kantrilegenda Johnny Cashina. Hän on olemukseltaan ja ääneltään aivan kuin Cash itse. Tätä suoritusta ei voi hehkuttaa liikaa. Häntä sopivampaa rooliin olisi tuskin löytynyt. Viime aikoina komediaa kokeillut Reese Witherspoon on myös loistava June Carterina. Jäljet Blondin kosto -tyylisistä pelleilyistä ovat täysin poissa ja Witherspoon vetää Phoenixin tavoin tähänastisen uransa parhaimman suorituksen. Sivuosistakin löytyy osaavaa porukkaa, kuten Robert Patrick Johnnyn isukkina, mutta he kaikki jäävät tietenkin loistavan pääkaksikon varjoon, varsinkin Phoenixin. Mieltäni lämmitti myös se, että leffassa Shooter Jennings esittää omaa isäänsä, myös Cashin tavoin legendaarinen kantrihemmo Waylon Jennings.

James Mangold on vakuuttanut aikaisemminkin äijäilyllään Copland sekä koskettavalla mielisairaalakuvauksella Vuosi nuoruudestani ja Walk the Linessa mies vakuuttaa jälleen ohjaajan kyvyillään. Vauhti on kova ja muutenkin filmi on laadukas musiikkidraama, jota voi suositella muillekin kuin Cashin faneille, mutta Johnnysta diggailevat, kuten minä, saavat tästä kuitenkin eniten irti. Täysiä pisteitä ei tule, sillä jotkut harvat kohtaukset tuntuivat hieman väkinäisiltä eikä Cartereiden perhettä esitetty ihan todellisessa valossa. Muuten kyseessä on erittäin mahtava leffa.

Pisteet:
Arvosteltu: 06.02.2006
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Thoke
Tykittäjä
591 arvostelua

On vuosi 1968. Aitojen takana, suuressa vankilarakennuksessa jytisee. Meteli on suunnaton, kun vankien sankalla joukolla naputtavat jalkaa biisin tahtiin. Kaikki odottavat Johnny Cashiä. Johnny on takahuoneessa, katselee sirkkeliä. Siitä saadaan aasinsilta miehen poikavuosiin. James Mangold kuljettaa Cashin itsensä kertomaan perustuvaa tarinaa hienosti eteenpäin. Siirtymät ovat simppeleitä, mutta notkeita. Niiden kautta tulevat esiin niin laulaja-lauluntekijämiehen lapsuuden traumat kuin aikuisiän ongelmatkin.

Walk the Line on tietyllä tapaa hyvin perinteinen henkilökuva musiikintekijästä. Se ei kuitenkaan kohota päähenkilöään sellaiseksi suureksi ja myyttiseksi sankarihahmoksi, kuin vaikkapa kotimaamme Koivusalon Sibelius. Elokuvan yleistunnelma on pikemminkin maanläheinen (ja rento kuin mies mustissa). Sen henkilöt ovat viallisia sanan positiivisessa merkityksessä. Särmikkyyttä ei pyritä korostamaan tai ylistämään liiaksi. Jos Johnny ryyppää ja vetää tabua huuleen, asia esitetään kuin toteamuksena, jota kokonaisuuden muut osat värittävät. Ja nekin vain sen mukaan, mitä katsoja on elokuvalta ja muulta kontekstiltaan siihen asti saanut.

Walk the Line ei ole hauska. Se saattaa hymyilyttää joskus hetken, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Johnny lähtee irrottamaan mutaan juuttunutta traktoria – tai tavallaan paikallaan junnaavaa elämäänsä. Hetket eivät ole pitkiä. Pääasiassa elokuvan päähenkilöitä kohtaan herätellään sympatioita, mikä hyvin onnistuukin. Walk the Line vie mukanaan melko varmasti sellaistakin katsojaa, joka ei Cashin musiikista välttämättä perusta.

Musiikkia elokuvassa kuullaan luonnollisesti metreittäin ja sammioittain. Jonkin ohi kiitävän tovin laulanta voi jopa puuduttaa. Puutumista ehkäisee jonkin verran laulajien tasokas esiintyminen. Sinänsä yllättävää, mutta Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon tulkitsevat itse esikuviensa biisit. Ei-Cash-fanina en itse eroa oitis havainnut, ja varsinkin Witherspoonin ajoittainen huulten ja äänen epässynkka toimi hämäävänä elementtinä.

Sivuosanäyttelijät jäävät auttamattomasti pääparin varjoon. Esimerkiksi Cashin ensimmäistä vaimoa esittävä Goodwin joutuu tyytymään aika kapea-alaiseen materiaaliin omassa osassaan. Hänen Viv’nsä on itsekäs yhden näkökulman ihminen, joka toki pyrkii hoitamaan perhettään ja kotiaan, mutta ei varsinaisesti suhdetta mieheensä – ei ainakaan kovin monipuolisella tavalla. Terminator-saagan T-1000:nakin tunnettu Robert Patrick saa Johnnyn isän roolissa yhtäläisen otteen katkerasta työläisperheen päästä. Silti kummankin näyttelijän suoritukset ovat ehdottomasti sivuosien parhaimmistoa.

Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon näyttäytyvät elokuvassa melko lailla tasavahvoina tähtinä, Witherspoon sellaisena ehkä vähän yllättäenkin. Hänen taannoiset komediaroolinsa ovat jättäneet kaikki hiukan toivomisen varaa. June Carterin osassa Witherspoon on kuitenkin jopa lähes uskottavan rakastettava. Mitä Joaquin Phoenixiin tulee – hänen jokainen hengenvetonsakin on niin Cashiä, että miehelle kuuluisi moisesta eläytymisen taidosta Oscar. Loistavan roolityön eteen on tehty selvästi paljon töitä. Toisaalta siihen vaikuttaa myös eletty elämä. Jotain on varmasti ammennettu oman isonveljenkin kuolemasta. Tasokasta työtä koko leffa.

Pisteet:
Arvosteltu: 02.02.2006
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Söpö
Ylläpitäjä
636 arvostelua