Kantri on musiikeista se miehisin. Ilman Johnny Cashia tuo hieno musiikkilaji olisi jäänyt punaniskajunttitasolle. Cashin kantaa ottavat sanoitukset, komea ääni ja yksinkertainen mutta iskevä saundi antoivat kantrille uuden merkityksen. Nyt tuon suurmiehen uran alkuvaiheista on tehty miehen ansaitsema hieno elokuva, joka kantaa nimeä Walk the Line.
John R. Cash asui pinenä maalaistalossa, jossa perheen kuria piti yllä viinaan menevä isukki. Johnny kuunteli mieluummin Carterin perheen musiikkia kuin teki töitä. Johnnyn paras kaveri oli isoveli Jack, joka kuoli onnettomuuteen puutöitä tehdessä. Tuo surullinen tapahtuma jätti lohkon Johnnyyn, eikä vähiten isän ”paholainen vei minulta väärän pojan” -kommenttien vuoksi. Rakkautta musiikkiin se ei kuitenkaan tappanut, vaan Johnnyn palava halu tehdä musiikkia voitti aina työn teon. Johnny perustaa perheen Vivian-nimisen neidon kanssa, mutta soittaa samalla naapurin ukkojen kanssa gospelia. Tuottaja ei innostu Cashin gospel-revittelyistä, niinpä Johnny soittaa pari Saksan ilmavoimissa ollessaan säveltänyttä kappaletta. Siitä alkoi kantrilegendan tarina.
Kun keikkaelämä alkoi, niin Johnny tapasi kovia tähtiä, kuten Jerry Lee Lewisin ja Elviksen. Johnny tapasi eräällä keikallaan myös lapsena ihailemansa June Carterin, johon hän ihastui ensi silmäyksellä. Vuodet kuluivat ja Cash jaktoi soittamista ja suosio vain lisääntyi. Perhe-elämä alkoi kuitenkin rakoilla ja Cash aloitti ryyppäämisen ja mömmöjen käytön. Samalla ihastus June Carteriin vain vahvistui.
Walk the Line ei kaunistele Cashin elämää, mutta eipä se myöskään pahemmin kauhistele. Leffa etenee sulavasti ja katsoja pysyy kyydissä väsähtämättä. Vaikka pläjäys on kaikin puolin aika tavallinen elämänkertaelokuva, niin se on kuitenkin toimiva ja Cash-faneja varmasti miellyttävä. Ulkokuori on laadukas ja kantrimestarin elämä mielenkiintoista.
Ohjaaja James Mangold on huomannut, että Cashin tarina on aika tavallinen. Ensin ollaan tavallisia Matti Meikäläisiä, mutta sitten noustaan ja lopulta ollaan huipulla. Alkaa alamäki ja sitten ollaan pohjalla. Lopuksi sitten tietysti noustaan taas huipulle. Johnnyn tarina etenee juuri tuota rataa, niinpä leffaa on ryyditetty sopivasti jätkän musiikilla. Vaikka Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon laulavatkin itse, niin ei sitä eroa helposti huomaa, jos edes huomaa lainkaan, sillä sen verran erehdyttävästi he kuulostavat esikuviltaan. Esimerkiksi klassikot Folsom Prison Blues ja Cry Cry Cry kuulostavat melkein yhtä hyviltä kuin Cashin suustakin ja kun kaksikko vetää yhdessä Jacksonin, niin kovimmallakin fanilla voi olla vaikeuksia kuulla eroa.
Walk the Linen suurin ansio löytyy kuitenkin hienoista näyttelijöistä. Joaquin Phoenix tekee tähänastisen uransa parhaimman vedon kantrilegenda Johnny Cashina. Hän on olemukseltaan ja ääneltään aivan kuin Cash itse. Tätä suoritusta ei voi hehkuttaa liikaa. Häntä sopivampaa rooliin olisi tuskin löytynyt. Viime aikoina komediaa kokeillut Reese Witherspoon on myös loistava June Carterina. Jäljet Blondin kosto -tyylisistä pelleilyistä ovat täysin poissa ja Witherspoon vetää Phoenixin tavoin tähänastisen uransa parhaimman suorituksen. Sivuosistakin löytyy osaavaa porukkaa, kuten Robert Patrick Johnnyn isukkina, mutta he kaikki jäävät tietenkin loistavan pääkaksikon varjoon, varsinkin Phoenixin. Mieltäni lämmitti myös se, että leffassa Shooter Jennings esittää omaa isäänsä, myös Cashin tavoin legendaarinen kantrihemmo Waylon Jennings.
James Mangold on vakuuttanut aikaisemminkin äijäilyllään Copland sekä koskettavalla mielisairaalakuvauksella Vuosi nuoruudestani ja Walk the Linessa mies vakuuttaa jälleen ohjaajan kyvyillään. Vauhti on kova ja muutenkin filmi on laadukas musiikkidraama, jota voi suositella muillekin kuin Cashin faneille, mutta Johnnysta diggailevat, kuten minä, saavat tästä kuitenkin eniten irti. Täysiä pisteitä ei tule, sillä jotkut harvat kohtaukset tuntuivat hieman väkinäisiltä eikä Cartereiden perhettä esitetty ihan todellisessa valossa. Muuten kyseessä on erittäin mahtava leffa.
