Pitkä ja piinaava odotukseni päättyi ja Johnny Cashin elämää valloittava elokuva tuli viimein käytyä katsomassa. Kaikenlaisia arvosteluja tuosta leffasta olin lukenut, mutta nyt on aika muodostaa oma mielipiteeni.
Elokuva kertoo siis Johnny Cashistä, ylittämättömästä kantriartistista, ja hänen myrskyisestä suhteestaan June Carteriin. Cash aloittaa pohjalta ja nousee huipulle, avioituu ja hankkii lapsia, mutta silti hänen ihastuksensa kohde on aina June. Rankka keikkaelämä kuitenkin vie veronsa ja mukaan kuvioihin sotketaan vielä huumeet, joten helppoahan ei miehen elämä ole. Kaikkea tahdittaa vielä Cashin upea musiikki, joten mehukas seos on valmis.
Elokuva on rakkaustarina. Elokuvaa on selvästi lähty tekemään siltä pohjalta. Eikä Cashin ja Carterin suhde mikään maailman kliseisin olekkaan ja ennenkaikkea kertomisen arvoinen tottakai. Oli Cashin elämän tarinaa muunneltu miten paljon tahansa, rakkaustarinana homma toimii erinomaisesti.
Elokuva on käsikirjoitettu hyvin, eikä itselleni tullut aika pitkäksi. Tarina onnistuu hyvin kertomaan Cashin tarinan kokonaiskuvallisesti, sekä elämää suuremman rakkaustarinan. Cashistä luodaan pohjimmiltaan juuri sellainen henkilö kun hän oli, pintapuolisesti epävarma, mutta pohjimmiltaan vahva henkilö, joka elää jokaisen päivän kuin viimeisensä. Rakkaus musiikkiin ja sen käyttämiseen keinona oikeaan rakkauteen ei myöskään jää epäselväksi. June Carterkin oli mielestäni hyvin kirjoitettu ja hän kehittyy elokuvan aikana suuremmoisesti.
Näyttelijätyö on huippuluokkaa ja laadukasta. Joaquin Phoenixiä parempaa Cashia ei taida koko Hollywoodista löytää. Hänen roolityönsä on varmaa ja hän onnistuu kehittämään hahmoa ja pitämään tämän mielenkiintoisena. June Carterina nähtävä Reese Witherspoon aiheutti itselleni aluksi epäilyksiä, mutta turhaan. Se tyhmä blondi, jonka me joskus kauan sitten tunsimme, on kuihtunut pois ja uusi, vahva ja erinomaisesti näyttelevä Reese on puhjennut kukkaan. Oscar meni ihan oikeaan osoitteeseen!
Elokuvan musiikki on ehdottamasti sen parasta antia, samoin kuin lavalla tapahtuvat kohtaukset. Näyttelijät laulavat osansa itse, jota pöllömpi ei edes huomaa. Ja hyvän kuulostahan se on, täytyy myöntää. Visuaalista silmää ohjaajalla on ollut ja monen laulun aikana kuvallinen ilmaisu pelaa niin hyvin yhteen laulun ja näyttelijöiden kanssa, että kylmät väreet nousevat. Jackson oli ehdottomasti elokuvan huippuhetkiä.
Elokuvan kerronta on sujuvaa, vaikka pääseekin täydellisesti käyntiin vasta hieman alun jälkeen, vaikka sekin oli toki hyvä. Mielenkiintoinen ja viihdyttävä elokuva on, eikä sen katsominen hievahtamatta ole ollenkaan ihmeellistä. Vaikka elokuvan draama paikoin hieman tökkii, ei se aiheuta kyllästymistä.
Kokonaisuutena Walk the line on erinomainen musiikki-ja draamaelokuva, jonka musiikki on loistavaa ja draama vähintäänkin laadukasta. Se on erinomaisesti tehty rakkaustarina, josta on löydettävissä vikoja, mutta jotka eivät kokonaisuuden tai viihtyvyyden kannalta pääse kovinpaljoa vaikuttamaan. Ansainnut palkintonsa se on ja olisi saanut saada enemmänkin huomiota Oscar-gaalassa, kovista haastajista huolimatta. Suosittelen erityisesti Cashin musiikin ystäville, ylipäätäänsä musiikista pitäville, romantikoille, laatudraamojen ystäville ja niille Cash-faneille, joille pikkutarkka henkilökuvaus ei ole kaikkein tärkeintä.
Elokuvan jälkeen Cashin musiikki soi päässä monta päivää.
nimimerkki: Sano mitä sanot
