Platoon - nuoret sotilaat (1986)
- Alkuperäinen nimi:
- Platoon
- Tuotantovuosi:
- 1986
- Ohjaajat:
- Oliver Stone
- Pääosissa:
- Charlie Sheen, Forest Whitaker, John C. McGinley, Johnny Depp, Kevin Dillon, Tom Berenger, Willem Dafoe
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 115 min
- Genret:
- Sota
- Elokuvasarja:
- Platoon - nuoret sotilaat, Syntynyt 4. heinäkuuta, Taivas ja maa
Vietnam, tuo surullisen kuuluisa paikka, jossa Yhdysvallat koetti estää kommunismin leviämisen sotatoimilla vuosina 1964-1975. Tulokset ovat hirveää luettavaa: miltei 3 ja puoli miljoonaa kuollutta, josta 2 miljoonaa siviilejä, sekä useita miljoonia luokkaantuneita. Yhdysvallat menettivät 58 000 sotilasta ja n. 400 000 haavoittui. Kaikki turhaan.
Platoon on Oliver Stonen käsikirjoittama ja ohjaama kertomus tuosta sodasta. Stone palveli Vietnamissa huhtikuusta 1967 marraskuuhun 1968, ja elokuva pohjautuukin Stonen omiin kokemuksiin tuosta helvetillisestä sodasta. Jos odotat, että kuvaus on patrioottinen, sankarillinen ja siloiteltu, kuten useimmat amerikkalaiset sotaelokuvat, joudut pettymään, sillä elokuva on erittäin raju, rankka ja raaka kuvaus siitä, mitä sota ihmiselle pahimmillaan aiheuttaa. Samalla katsoja voi miettiä onko sodat todellakin tarpeellisia ja järkeviä, ja hyötyykö niistä kukaan? Jos hyötyy, niin kuka?
Tarina polkaistaan käynttin, kun koulun käynnin sijasta sotaan lähdön valinnut sotamies Chris Taylor (Charlie Sheen) saapuu sotatantereelle, jonnekin Kamputsean rajan tuntumaan. Vastaan tulee heti äärimmäisen tympääntyneitä sotilaita sekä useita ruumispusseja. Ei mikään riemuisa alku siis. Kokematon Chris huomaa pian olosuhteiden sekä ympäristön ankaruuden: unenpuutos, henkinen paine sekä viidakon hämyssä väijyvä kuolema alkaa painamaan miehen mieltä. Lisäksi hän huomaa joutuneensa joukkueeseen, jonka ilmapiiri on erittäin kireä. Kuolemanpelko, väsymys, rasismi, kateus, kostonhimo, turhautuneisuus ja viha repivät ja raastavat joukkueen miehiä aiheuttaen näiden välille suuria jännitteitä. Ryhmän sisäiset ristiriidat henkilöityvät kersantti Bob Barnesin (Tom Berenger) ja kersantti Elias Grodin (Willem Dafoe) välisiin kiistoihin. Joukkueen miehet näyttävätkin jakautuvan osa Barnesin ja osa Eliaksen leireihin. Tämän kaiken sekasorron keskellä Chrisistä alkaa tuntumaan, että hän teki elämänsä suurimman virheen, kun valitsi vapaaehtoisesti koulun sijasta Vietnamin, helvetin.
Kuten jo edellä mainitsin Platoon on erittäin raadollinen leffa. Se ruotii ja ruoskii lähes siveellistä kuvaa Yhdysvaltain armeijasta Vietnamin kauhujen keskellä. Poissa on kuva amerikkalaisista rehteinä macho- ja sankariveijareina, tilalla on marijuanaa pössytteleviä, lapsia raiskaavia, siviilejä kiduttavia ja ihmisoikeuksista piittaamattomia ihmishirviöitä. Muista elokuvista tyypillinen hyväveli- ja kaveria ei jätetä -mentaliteetti loistaa myös poissa olollaan. Platoonissa käytetään toisia sotilaita häikäilemättömästi hyväksi omien etujen turvaamiseksi. Mikään ei ole pyhää, ja moraali on aivan vieras käsite.
Elokuvassa nostetaan esiin myös valitettava tosiasia, että suuri osa amerikkalaisista sotilaista, jotka sotivat Vietnamissa, olivat köyhiä; yhteiskunnan pohjasakkaa. Näille ihmisille sotilasura oli ainoa vaihtoehto päästä irti kurjuudesta ja saavuttaa jotain. Dialogin kritiikki ruoskii kovin sanoin Yhdysvaltojen poliittista johtoa tästä kyseisestä seikasta. Kritiikkiä kuultiin jo tuolloin sodan ollessa käynnissä ja siitä on jo 40 vuotta. Onko Amerikan yhdysvallat ottanut kritiikistä onkeensa? Ei, jos tarkastelee sitä, mistä yhteiskuntaluokista on porukkaa tällä hetkellä sotimassa Irakin mailla ja mannuilla. Tämä seikka osoittaa myös hyvin sen, kuinka ajakohtainen tämä elokuva on vielä tänäkin päivänä.
Sitten itse elokuvaan. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta täytyy antaa paljon kiitosta. Elokuva on erittäin onnistunut, realistinen ja koskettava kuvaus sodan julmuudesta. Kuvaukselle täytyy nostaa myös hattua. Usein sotaelokuvissa toimintakohtaukset puuroutuvat semmoiseksi mössöksi, että tapahtumista on vaikea ottaa selkoa. Platoonissa kuvaus on erittäin selkeätä myös näissäkin kohdissa. Valaistus onnistuu myös mahtavasti luomaan karua tunnelmaa, ja musiikki tuo tullessaan armottoman ja lohtuttoman tunteen. Ääniefektit ovat toimivia, vaikkei parhaasta päästä, mutta onneksi tämä vähäpätöinen seikka ei haittaa mahtavaa kokonaisuutta.
Elokuvan hahmot ovat ikimuistettavat. Päällimmäiseksi jää mieleen tietenkin isällinen Elias ja erittäin julma sekä sadistinen Barnes. Sympaattinen ja naiivi Taylor jää jo hahmona auttamattomasti näiden kahden kersantin loiston alle. Muita mieleenjääviä yksilöitä on mielistelevä ja pelkurimainen ***tupää O'Neill (John C. McGinley), sadistinen ja mielenvikainen Bunny (Kevin Dillon) sekä King (Keith David), joka tuntuu aina olevan iloisella mielellä.
Näyttelijäkaartista on sanottava, että on mukava nähdä kerrankin oikeasti väsyneen ja tuskastuneen näköisiä naamoja sotaelokuvassa. Kiitos tämmöisen yksityikohdan luomisesta kuuluu varmaan todella rankalle 14 päivää kestäneelle leirille, jolle elokuvan näyttelijät joutuivat osallistumaan ennen kuvauksia, ja jonka jälkeen kuvaukset alkoivat välittömästi. Leiriin kuului mm. viidakossa nukkuminen, pelkästään armeijan aterioiden nauttiminen, suihkussa käynnin kieltäminen ja yövahtivuorot. Tämä leiri oli nerokas keksintö Stonelta, koska sillä saatiin miesten olemukseen paljon realistisempi kuva. Kieltämättä näyttelijöitä ajatellen tällainen leiri on varmasti ollut hyvin raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Näyttelijöistä ehdottomasti parhaimmat roolit vetää Tom Berenger ja Willem Dafoe. Miesten keskinäiset kohtaukset ovat elokuvan ehdottomia helmiä. Dialogikin on aivan toisarvoinen, kun herrojen ilmeet, eleet ja katseet iskevät pelkästään jo kipinää. Miehet onnistuvat täyttämään karismallaan jok'ikisen kohtauksen missä esiintyvät, yhdessä tai erikseen. Charlie Sheen jää auttamattomasti näiden karjujen jalkoihin. Sheen ei petä, muttei myöskään saa niin tunteellista latausta irti hahmostaan kuin Dafoe ja Berenger. Muista näyttelijöistä etenkin Kevin Dillon ja John C. McGinley onnistuvat pahiksina todella hyvin. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan tasaisen hyvin, mutta ne jää silti katsojalle vähän liian etäisiksi.
Elokuvassa näyttelee myös Johnny Depp, joka näyttelee sotamies Gator Lerneriä, jota käytetään tulkkina amerikkalaisten sotilaiden ja vietnamilaisten välillä. Deppiä kaavailtiin jopa päähahmo Chris Taylorin saappaisiin, mutta ohjaaja Oliver Stone piti Johnny Deppiä rooliin vielä liian nuorena ja liian tuntemattomana. Stone kuitenkin totesi, että Deppistä tulee joku päivä suuri tähti. Tiesi mies mistä puhui. Deppin rooli jää elokuvassa varsin pieneksi, mutta se on silti lisä hänen varsin mielenkiintoisiin roolivalintoihinsa. Depp täyttää tonttinsa kuitenkin ammattimiehen ottein.
Kaiken kaikkiaan Platoon on erinomainen ja realistinen sotaelokuva. Se on erittäin raaka ja raadollinen kuvaus Vietnamin sodan kauhuista. Se repii ja ruoskii amerikkalaisten joukkojen siloteltua kuvaa ja esittää heidät moraalittomina ihmishirviöinä, jotka eivät kaihda keinoja ajaa omaa etuaan. Elokuva varmasti koskettaa katsojaa ja pistää tämän miettimään sodan julmuutta ja järjettömyyttä. Platoon on ajaton klassikko, joka maistuu myös varmaan muillekin kuin sotaelokuvien ystäville. Se on myöskin erittäin ajankohtainen, ja sen esittämiä kauhuja voikin verrata konflikteihin, joihin Yhdysvallat on lähettänyt/lähettää joukkojaan nykypäivänäkin. Eikö näistä tapahtumista ole opittu mitään?
Death? What you all know about death?
nimimerkki: John Christopher Depp II
Arvostelija
John Christopher Depp II
Vieras
"The First Casualty of War is Innocence."
Vaikea on Oliver Stonen Platoonia haukkua, sillä niin realistinen vietnam-kuvaus se on. Täydellinen elokuva se ei todellakaan ole, vaikka 4 Oscaria voittikin (mutta kaikkihan me tiedämme, että Oscarien määrä ei ratkaise mitään, miettikääpä vaikka Titanicia se on surkeuden huippu ja voitti 11 pystiä). Ei voi oikeastaan sanoa, etteikö Platoon olisi pystejään ansainnut, mutta kun Blue Velvet on valmistunut samana vuonna ja se on täydelinen elokuva (sai vain Parhaan ohjauksen ehdokkuden).
Platoon seuraa naiivia ja nuorta jenkkisotilasta nimeltä Chris Taylor (Charlie Sheen). Hän joutuu keskelle vietnaminsodan suurinta helvettiä. Juuri tätä Stone kuvaa hienosti ja realistisesti, ja on helppo huomata Stonen itse olleen sodassa mukana. Elokuvan käsikirjoitus perustuukin Stonen omiin kokemuksiin. Willem Dafoen rooli on unohtumaton ja kerrassaan loistava. Myös muut näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, paitsi Charlie Sheen on vähän eksyksissä tai ehkä se kuuluu asiaan.
Platoon on kevyesti realistisin amerikkalainen sotaleffa. Se ruotii sodan turhuutta ankaralla kädellä, ja näyttää sen täysin koruttomana. Tässä suhteessa Platoon on omiaan. Paras vietnam-leffa Platoon ei todellakaan ole, sillä Full Metal Jacket, Kauriinmetsästäjä ja Ilmestyskirja. Nyt ovat parempia, mutta Platoon on realistisin.
MGM:n Ultimate Edition on tämänhetkisistä julkaisuista paras, ja se kannattaa kokoelmiinsa hankkia. Mukana mm. DTS-raita, ekstroja, valokuvia ja hieno pahvipaketti.
Pisteitä tulee 4½, koska tarina on kuitenkin sen verran leväällään, että puolikas piste tippuu pois, mutta sen verran hyvin turhan sodan poikia seuratan, että pisteet on todella asaittu.
*Paras elokuva, Paras ohjaus, Paras leikkaus, Paras ääni."
nimimerkki: The Wolf
Nuori Chris Taylor (Sheen) saapuu Vietnamiin lukuisien muiden kaltaistensa mukana. Jo lentokentällä ilmenee kouriintuntuvasti todellisuus kun samaan lentokoneeseen astuvat kotiin palaavat sotilaat. Pilkallinen nauru ja pahaenteisiä mustia muovisäkkejä kantava henkilökunta ei lupaa mitään hyvää. Siitä eteenpäin ollaankin viidakossa sotimassa tai sitten kasarmilla imemässä huumeita.
Oliver Stonen raju antipatrioottinen elokuva on suoran subjektiivisessa kerronnassaan hämmästyttävän hyytävä. Viidakossa partiodessa ei niinkään tunne pelkoa vaan väsymystä ja ärtymystä sekä samalla tuodaan selville pelon lamauttava vaikutus. Tälle pelolle altistuminen muuttaa ihmistä. Osasta tulee idealisteja, osa käpertyy itseensä ja osa taas muuttuu koneiksi, jotka tottelevat käskyjään kyselemättä niiden järkeä.
Näyttelijöiden suoritukset ovat laadukasta työtä. Sheenin suoritus on äärimmäisen uskottava nuorena idealistina ja Willem Dafoe tekee lämminhenkisen suorituksen ihmisyyteensä takertuneena kersatti Eliasina. Dafoen lämminhenkisyyden vastapainona Tom Berenger vetää konemaisen kylmää linjaa ilmeisen ikuisena kersantti Barnesina, joka herättää kauhua ja ihailua ympäristössään. Näiden kahden hahmon ympärillä pyörii Chrisin henkilökohtainen sota ymmärtää järjettömyyttä, mikä pyörii hänen ympärillään.
Oliver Stonen käsikirjoitus ja ohjaus on vankkaa ja karskia. Mitään koomista tai hyvittävää elementtiä ei ole mukana ja molempien osapuolien tekemät raakuudet tulevat hyvin esille, vaikka amerikkalaisten teot näkyvätkin subjektiivisen kerronnan takia paremmin. Tämä yksipuolisuus ei kuitenkaan vähennä koko alueen hallinnutta julmuutta ja kaikkialle levinnyttä vihaa ja kyynisyyttä.
Hyvä ja nöyrällä asenteella tehty elokuva tragediasta nimeltä sota, joka on keskinäisen luottamuksen ja yksilöllisen vastuullisuuden kuolemaa, joka jättää jäljelle vain rauniota.
nimimerkki: Jurpo
Oliver Stone on aina ollut kärkäs repimään haavoja auki liittyen Yhdysvaltojen lähihistoriaan. Tällä kertaa hän ottanut käsiteltäväkseen Vietnamin sodan. Hän teki vuosina 1986-1993 Vietnam-trilogian, johon kuuluvat elokuvat Platoon-nuoret sotilaat, Syntynyt 4. heinäkuutta ja Taivas ja maa. Nyt arvostelussa on sen ensimmäinen osa, Platoon-nuoret sotilaat. Platoon perustuu Stonen omiin sotakokemuksiin.
Eletään 1960-luvun loppua ja Vietnamin sota on kuumimmillaan. Joukko nuoria vapaaehtoisia jenkkejä liittyy Vietnamin sotaa uskoen saavansa mainetta ja kunniaa. Kumpaakaan ei herunut. Useimmat jäivät sinne lannoitteeksi vietnamin viidakon puille. Eikä sotakaan ollut mikään kunniallinen. Vietnam oli kaikille sen osapuolille helvettiä.
Tässä elokuvassa seurataan erästä komppaniaa nuoren sotamiehen Chris Taylorin (Sheen) näkökulmasta. Komppaniaa johtavat kaksi kersanttia, Elias Grodin (Dafoe) ja Bob Barnes (Berenger). He ovat täysin päinvastaisia tyyppejä. Barnes ihannoi sotaa, eikä välitä hittojakaan vietnamilaisten ihmisoikeuksista. Hän myös tykkää pistää miehensä koville. Grodin taas kunnioittaa vietnamilaisten ihmisoikeuksia ja yrittää pitää miestensä puolta. Ajan mittaan näiden kahden miehen välit kiristyvät äärimmilleen. Eräs sotilas sanookin varsin osuvasti, että komppanian sisällä on käynnissä sisällissota.
Platoon tekee heti kättelyssä selväksi, että Vietnamin sodasta kärsivät kaikki. Sota ei todellakaan ole leikin asia. Tässä ei ihannoida Vietnamin sotaa, vaan tehdään selväksi, että amerikkalaiset eivät olleet sen parempia kuin vietkongin sotilaatkaan. Vietnamilaiset siviilit ovat amerikkalaissotilaiden mielestä pelkkää pohjansakkaa, joille sai tehdä mitä tahansa. Vietnamin sodasta ei hyötynyt loppujen lopuksi kukaan. Siitä kärsivät niin vietnamilaiset kuin amerikkalaisetkin. Sodan julmuutta näytetään erittäin peittelemättömästi.
Myös musiikki sopii tähän elokuvaan hyvin. Berenger ja Dafoe muodostavat loistavan vastaparin. Heidän roolihahmojensa väliset ongelmat näkyy todella hyvin. Myös Sheen tekee loistava roolisuorituksen kertojana.
Everybody’s gotta die someday.
Platoon tarkoittaa joukkuetta. Oliver Stonen kaksituntisessa sotaelokuvassa yksi joukkue marssii läpi Vietnamin ollen vain pieni osa sotaa, jossa kuoli noin kaksi miljoonaa siviiliä. Yli 58 000 amerikkalaissotilasta menetti henkensä ja 300 000 sotilasta katosi. Turhaan.
Elokuva perustuu Vietnamissa sotineen Stonen omiin kokemuksiin. Poliittisesti vasempaan kumartava Stone on läpi uransa kritisoinut USA:n sisä- ja ulkopolitiikkaa (Vietnam-trilogia) sekä repinyt auki Yhdysvaltain lähihistorian myyttejä (JFK, Nixon). Platoon on Vietnam-trilogian ensimmäinen ja paras osa. Kannessa oleva kuolemantapaus jakaa leffan epävirallisesti kahteen osaan.
Martin Sheenin pojalta ja Emilio Estevezin veljeltä Charlie Sheenilta en ole nähnyt muita elokuvia ja mieshän on tullut tunnetuksi ennemmin huumesekoiluistaan kuin näyttelijätaidoistaan, mutta Platoonissa hän tekee todella hyvän roolisuorituksen. Sheenin esittämän päähenkilö Chris Taylorin joukkuetta komentaa vuoron perään kaksi kersanttia. Vaikka ihmisiä ei yksinkertaisesti voi vaan erotella hyviin ja pahoihin, on inhimillisen Eliaksen ja kylmäverisen psykopaatin Barnesin keskeinen taistelu kuin dualismin oppikirjasta. Tämän leffan nähtyään miettii, että ehkä maailmassa on meneillään hyvän ja pahan taistelu juuri tällä hetkelläkin, vaikka asiat ovat niin monimutkaisia.
I love this place at night. The stars... there's no right or wrong in them. They're just there.
Willem Dafoe esittää hienosti kersantti Eliasta, joka yrittää tuoda järkeä sotilaiden mieliin. Hän ei ole mikään sotahullu ja uskoo, että USA häviää koko sodan, ollen siinä oikeassa. Hän on eräänlainen isähahmo Chrisille.
Tom Berenger tekee pahana kersantti Barnesina viiltävän hyvän roolisuorituksen. Barnes on juuri niin pimeä ja kylmäverinen kuin kersantti voi olla, ja se tulee ilmi järkyttävässä osassa elokuvaa, jossa joukkue on vietnamilaisessa kylässä. Surullisinta tässä on se, että koko juttu perustuu tositapahtumiin. Lapsia raiskattiin ja viattomia ihmisiä kidutettiin Vietnamissa.
She's a fucking human being, man!
Platoon on sotaelokuvista kirkas suosikkini. Se näyttää sodan kurjuuden ja toivottomuuden, mutta silti siinä esiintyy pieni toivonpilkahdus paremmasta maailmasta. Silti, ihminen pystyy halutessaan vaikka minkälaisiin kauheuksiin ja sen tämä elokuva osoittaa.
Somebody once wrote: "Hell is the impossibility of reason." That's what this place feels like. Hell.
nimimerkki: Nelisilmä
Arvostelija
Nelisilmä
Vieras
Olin nähnyt Platoonin kerran aiemmin, mutta kun se osui silmiini alennuksissa, päätin ostaa sen ja kerrata hieman muistoja, koska muistin sen olleen hyvä. Ja niinhän se olikin.
Chris (Sheen) jätti opiskelut kesken ja lähti Vietnamin sotaan vapaaehtoisena. Hän huomaa tehneensä virheen, mutta ei voi enää perua sitä. Alkaa taistelu itseään vastaan keskellä viidakkoa, joka voi ajaa ihmisen hulluksi. Ilmestyskirja. nyt -tyylistä matkaa ihmismielen syvimpiin syövereihin ei kuitenkaan tehdä, vaan tässä tapauksessa se on pinnallisempaa. Kukaan ei oikeastaan tiedä ketä vastaan soditaan, mutta kunhan homma tulee hoidettua nopeasti alta pois.
Platoon on hieman erilainen sotaelokuva, koska se ei ole mielestäni propagandaa, vaan realistinen kuvaus Vietnamin sodasta, jossa taisteltiin ilman minkäänlaista järkevää syytä. Sotilaat polttavat kamaa paetakseen ulkomaailmaa ja sotaa. Ohjaaja Oliver Stone on itsekin ollut Vietnamin sodassa, ja kertoo kokemuksella asioista. Platoon ei silti ole mikään paljon tavallista kummempi sotaelokuva, vaan aika normaalin oloinen sotaelokuva, jonka musiikit luovat normaalia paremman tunnelman. Vietnamin sota on niin läpi koluttu aihe, ettei siihen saada enää paljon mitään uutta, mutta silti Platoon onnistuu nousemaan hieman normaalia paremmaksi sotakuvaukseksi.
Nimimerkki: Viisas
Selailin kaupassa DVD hyllyä, kun silmiini osui elokuva Platoon-Nuoret Sotilaat. En ollut tätä kehuttua sotaklassikkoa vielä nähnyt, ja meinasin jo ostaa sen, mutta kiinnitin huomiota hintalappuun. Lähemmäksi kolmekymmentä euroa. Ei kiitos. Jatkoin selailemista ja olin jo melkein kallistumassa Alieniin (14 euroa) kun näin Platoonin VHS versiona, 6 euroa. Pitempään ei tarvinnut miettiä.
Chris Taylor jättää opiskelunsa kesken lähteäkseen Vietnamiin, taistelemaan "hyvän asian puolesta." Poika on hyvästä perheestä, ja muita ihmetyttää miten tämä on lähtenyt Vietnamiin vapaaehtoisena. Pian Chris kuitenkin herää sodan mielettömyyteen. Pisteeksi iin päälle joukkueen ylikersantti Barnes ja eräs kersantti Elias tappelevat jatkuvasti keskenään, repien joukkuetta puoliksi, toiset Barnesin ja toiset Eliaksen puolelle. Barnes on kylmäverinen ja sadistinen, kun taas Elias on oikeamielisempi ja inhimmillisempi. Eli siis hänellä on vielä säilynyt järki päässä.
Jenkit ovat myös tehneet miljoona elokuvaa jotka kaunistelevat Vietnamia ja vääristelevät totuutta. Platoon ei kuulu näihin.
Platoon on raaka ja kaunistelematon sotaelokuva. Oliver Stone palveli muistaakseni itsekin Vietnamissa, ja se näkyy pläjäyksessä.
Stone ohjaa hyvin, ja näyttelijäsuoritukset ovat kohdallaan. Charlie Sheen ei ole mikään maailman mahtavin näyttelijä, mutta hyvä näytteijä hän kuitenkin on, ja vetää Chrisin roolin erinomaisesti. Willem Dafoe on myös todella hyvä näyttelijä, ja hänen suorituksensa kersantti Eliaksena on hyvä. Mutta leffan parhaasta roolisuorituksesta vastaa kuitenkin Tom Berenger, jonka roolisuoritus kylmäverisenä tappajaylikersantti Barnesina on mahtava. Berengerin suoritus on hieno, sitä ei käy kiistäminen. Paljon merkittäviä leffojahan mies ei valitettavasti ole Platoonin jälkeen tehnyt.
Pläjäys on Vietnam ja ylipäätänsäkin sotaleffojen aatelia. Ilmestyskirja Nyt.:iä en ole vielä nähnyt, mutta Platoon on samaa sarjaa Kubrickin Full Metal Jacketin kanssa, ehkä jopa aavistuksen parempi.
Jos etsit hyvää ja realistista sotadraamaa, Platoon on siihen juuri oikea ratkaisu.
Platoon on, itsekin aikoinaan Vietnamissa palvelleen vastarannan kiiskin Oliver Stonen, koskettava tarina nuorista miehistä, jotka lähetetään Vietnamiin sotimaan -niin, minkä puolesta? Se on yksi filmin avainkysymyksistä. Filmin kertojana toimii Charlie Sheenin ikimuistoisesti tulkitsema Chris, joka tulee itse ylemmästä sivistysluokasta hänen palvelustoveriensa ollessa lähinnä getoista ja slummeista.
Hänen kirjeistään "isoäidilleen" nähdään hänen mielipiteensä sodasta ja hänen roolinsa onkin lähinnä toimia tarkkailijana kahden kersantin, Eliasin (Willem Dafoe aivan käsittämättömän loistavassa roolissa) ja Barnesin (Tom Berenger, joka ei hänkään jää ollenkaan Dafoen varjoon) ottaessa yhteen. Nämä kaksi johtajaa ovat täysin eri mieltä asioista Barnesin välittäessä vähät vietnamilaisten kärsimyksistä ja Eliasin yrittäessä pitää sotilaiden touhuissa jonkin sortin tolkkua,heidän mmtappaessa siviilejä ja..aivan käsittämättömissä verilöylyissä. Lopulta ristiriidat kohtaavat karmean ikimuistoisessa viidakkokohtauksessa. Chris astuu ulos tarkkailijan roolistaan ja jättäen loppuratkaisun katsojan pohdittavaksi.
Platoon on loistava kuvaus siitä,miten ainainen viidakkosota, unen puute, rasismi,sekä henkiset että fyysiset paineet muokkaavat tavallisista miehistä täydellisiä hirviöitä, jotka raiskaavat lapsia. Elokuva ei keskity niinkään politiikkaan, eikä vihollisen eli kommunismin kuvaukseen, vaan enemmänkin niihin vihollisiin, jotka löytyvät ihmisen oman pään sisältä.
Toki elokuvassa on myös USA:n ulkopolitiikan vastaista kritiikkiä (Stonen tavaramerkki) ,mutta omasta mielestäni se ei kuitenkaan ole pääroolissa, toteaahan Chris ehkä elokuvahistorian surullisimmassa loppukohtauksessa, jossa kuka tahansa purskahtaa itkuun hänen mukanaan: "vihollinen oli meissä".
Elokuva on teknisestikin hyvin laadukasta työtä ja onnistuu loistavasti vangitsemaan viidakkosodan ahdistuksen ja ainaisen väijytyksen vaaran, sekä unen puutteen, joka on omiaan suistamaan ihmisen raiteiltaan.
Ja ne roolisuoritukset...Willem Dafoe onnistuu täydellisesti roolissaan Eliaksena,joka menettää lopullisesti uskonsa kaikkeen sodan aikana.Myös Tom Berenger ei ole ollenkaan hassumpi välinpitämättömänä psykopaattina, joka lahtaa siviilejä ja on kova jo murtumispisteessä olevia miehiä kohtaan. Myös Charlie Sheen yllättää positiivisesti Chrisinä, joka lopussa vetää ikimuistoiset johtopäätöksensä Vietnamin sodasta, jossa muka taisteltiin vapauden puolesta tuhansien kilometrien päässä kotoa täysin ylivoimaista vihollista vastaan.
Teoksen kruunaa kaunis ja itkettävä Adagio from Strings, joka tuo kyyneleet silmiin joka kerta. Suosittelen tätäkin pasifistisen sotaelokuvan klassikkoa eritoten näinä aikoina, jolloin USA edelleenkin lähettää tuhansia nuoria miehiä sotimaan... niin minkä vuoksi? Katsokaa tämä filmi ja vetäkää omat johtopäätöksenne.
Sodassa ensimmäinen uhri on aina viattomuus.
Muistan melko hyvin kun kävin katsomassa tämän elokuvan Rovaniemen edesmenneessä elokuvateatteri Kino Tenossa 1980-luvun loppuvaiheessa. En ollut ennen tätä elokuvaa nähnyt varsinaisia sotaelokuvia, ja tämä elokuva tekikin minuun tuolloin suuren vaikutuksen. Kuinka hyvin elokuva on kestänyt ajan hampaan kulutuksen ?
Elokuvan pääosassa on nuori Chris (Charlie Sheen), varakkaasta perheestä oleva poika, joka on jättänyt koulut kesken värväytyäkseen vapaaehtoisena armeijaan taistellakseen ylpeissä Yhdysvaltain joukoissa Vietnamin sodassa. Hän joutuu joukkueeseen, jonka johtajana toimiva luutnantti on varsin aikaansaamaton mies, ja joukkuetta johtaakin käytännössä ryhmänjohtajana toimiva kersantti Barnes (Tom Berenger). Barnes on kovakätinen ja kylmä sotilas, joka ei kaihda keinoja mm. kuulustellessaan vihollisia ja tämä aiheuttaakin vakavan välikohtauksen toisen ryhmänjohtajan, kersantti Eliaksen (Willem Dafoe) kanssa. Joukkueessa on muutenkin ristiriitoja kun puolet joukkueen sotilaista ihailevat kersantti Barnesia ja loput kersantti Eliasta. Näiden ristiriitojen lisäksi elämää vaikeuttaa luonnollisesti myös Pohjois-Vietnamin armeija, joka koostuu taitavista sissijoukoista jotka ovat kosteissa sademetsissä kuin kotonaan, päinvastoin kuin amerikkalaiset kaupunkilaispullamössöpojat. Kaikkihan toki muistamme kuka sodan oikeasti voitti ?
Elokuvan katsomisen jälkeen kiinnitin huomiota siihen, että elokuvassa ei normaalista amerikkalaisesta sotaelokuvasta poiketen taistellakaan kommunismia tai muuta aatetta vastaan, vaan pelkästään yhden valtion armeijaa. Tämä saattaa johtua siitä, että ohjaaja Oliver Stone on itse ollut mukana Vietnamin sodan taisteluissa ja elokuva on kuvattu yksittäisen taistelijan näkökulmasta. Tämä antaa elokuvalle uskottavuutta, kun kommunismin haamua ei koko ajan tuoda esille. Roolisuorituksista Tom Berenger tekee mielestäni parasta työtä lähes sadistisena kersantti Barnesina, mutta muussakaan näyttelijäkaartissa ei ole suurempaa vikaa. Elokuva voitti aikanaan parhaan elokuvan oscarin, joten siitä on joku muukin pitänyt kuin minä. Palatakseni kuitenkin alussa esittämääni kysymykseen siitä, miten elokuva on kestänyt ajan hampaissa, minun on todettava että vaikka tämä elokuva ei suinkaan ole huono, se on kuitenkin mielestäni hieman pitkävetinen. Elokuva on lähes kaksituntinen, ja toisen tunnin aikana huomasin katsovani kelloa turhan useasti. Vietnamin sodasta tehdyistä (näkemistäni) elokuvista tämä on kuitenkin paras, joten sotaelokuvanälkäisille tämä on pakkovalinta.
Arvostelija
Jaqqe Nakuttaja
Vieras























































