Vietnam, tuo surullisen kuuluisa paikka, jossa Yhdysvallat koetti estää kommunismin leviämisen sotatoimilla vuosina 1964-1975. Tulokset ovat hirveää luettavaa: miltei 3 ja puoli miljoonaa kuollutta, josta 2 miljoonaa siviilejä, sekä useita miljoonia luokkaantuneita. Yhdysvallat menettivät 58 000 sotilasta ja n. 400 000 haavoittui. Kaikki turhaan.
Platoon on Oliver Stonen käsikirjoittama ja ohjaama kertomus tuosta sodasta. Stone palveli Vietnamissa huhtikuusta 1967 marraskuuhun 1968, ja elokuva pohjautuukin Stonen omiin kokemuksiin tuosta helvetillisestä sodasta. Jos odotat, että kuvaus on patrioottinen, sankarillinen ja siloiteltu, kuten useimmat amerikkalaiset sotaelokuvat, joudut pettymään, sillä elokuva on erittäin raju, rankka ja raaka kuvaus siitä, mitä sota ihmiselle pahimmillaan aiheuttaa. Samalla katsoja voi miettiä onko sodat todellakin tarpeellisia ja järkeviä, ja hyötyykö niistä kukaan? Jos hyötyy, niin kuka?
Tarina polkaistaan käynttin, kun koulun käynnin sijasta sotaan lähdön valinnut sotamies Chris Taylor (Charlie Sheen) saapuu sotatantereelle, jonnekin Kamputsean rajan tuntumaan. Vastaan tulee heti äärimmäisen tympääntyneitä sotilaita sekä useita ruumispusseja. Ei mikään riemuisa alku siis. Kokematon Chris huomaa pian olosuhteiden sekä ympäristön ankaruuden: unenpuutos, henkinen paine sekä viidakon hämyssä väijyvä kuolema alkaa painamaan miehen mieltä. Lisäksi hän huomaa joutuneensa joukkueeseen, jonka ilmapiiri on erittäin kireä. Kuolemanpelko, väsymys, rasismi, kateus, kostonhimo, turhautuneisuus ja viha repivät ja raastavat joukkueen miehiä aiheuttaen näiden välille suuria jännitteitä. Ryhmän sisäiset ristiriidat henkilöityvät kersantti Bob Barnesin (Tom Berenger) ja kersantti Elias Grodin (Willem Dafoe) välisiin kiistoihin. Joukkueen miehet näyttävätkin jakautuvan osa Barnesin ja osa Eliaksen leireihin. Tämän kaiken sekasorron keskellä Chrisistä alkaa tuntumaan, että hän teki elämänsä suurimman virheen, kun valitsi vapaaehtoisesti koulun sijasta Vietnamin, helvetin.
Kuten jo edellä mainitsin Platoon on erittäin raadollinen leffa. Se ruotii ja ruoskii lähes siveellistä kuvaa Yhdysvaltain armeijasta Vietnamin kauhujen keskellä. Poissa on kuva amerikkalaisista rehteinä macho- ja sankariveijareina, tilalla on marijuanaa pössytteleviä, lapsia raiskaavia, siviilejä kiduttavia ja ihmisoikeuksista piittaamattomia ihmishirviöitä. Muista elokuvista tyypillinen hyväveli- ja kaveria ei jätetä -mentaliteetti loistaa myös poissa olollaan. Platoonissa käytetään toisia sotilaita häikäilemättömästi hyväksi omien etujen turvaamiseksi. Mikään ei ole pyhää, ja moraali on aivan vieras käsite.
Elokuvassa nostetaan esiin myös valitettava tosiasia, että suuri osa amerikkalaisista sotilaista, jotka sotivat Vietnamissa, olivat köyhiä; yhteiskunnan pohjasakkaa. Näille ihmisille sotilasura oli ainoa vaihtoehto päästä irti kurjuudesta ja saavuttaa jotain. Dialogin kritiikki ruoskii kovin sanoin Yhdysvaltojen poliittista johtoa tästä kyseisestä seikasta. Kritiikkiä kuultiin jo tuolloin sodan ollessa käynnissä ja siitä on jo 40 vuotta. Onko Amerikan yhdysvallat ottanut kritiikistä onkeensa? Ei, jos tarkastelee sitä, mistä yhteiskuntaluokista on porukkaa tällä hetkellä sotimassa Irakin mailla ja mannuilla. Tämä seikka osoittaa myös hyvin sen, kuinka ajakohtainen tämä elokuva on vielä tänäkin päivänä.
Sitten itse elokuvaan. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta täytyy antaa paljon kiitosta. Elokuva on erittäin onnistunut, realistinen ja koskettava kuvaus sodan julmuudesta. Kuvaukselle täytyy nostaa myös hattua. Usein sotaelokuvissa toimintakohtaukset puuroutuvat semmoiseksi mössöksi, että tapahtumista on vaikea ottaa selkoa. Platoonissa kuvaus on erittäin selkeätä myös näissäkin kohdissa. Valaistus onnistuu myös mahtavasti luomaan karua tunnelmaa, ja musiikki tuo tullessaan armottoman ja lohtuttoman tunteen. Ääniefektit ovat toimivia, vaikkei parhaasta päästä, mutta onneksi tämä vähäpätöinen seikka ei haittaa mahtavaa kokonaisuutta.
Elokuvan hahmot ovat ikimuistettavat. Päällimmäiseksi jää mieleen tietenkin isällinen Elias ja erittäin julma sekä sadistinen Barnes. Sympaattinen ja naiivi Taylor jää jo hahmona auttamattomasti näiden kahden kersantin loiston alle. Muita mieleenjääviä yksilöitä on mielistelevä ja pelkurimainen ***tupää O’Neill (John C. McGinley), sadistinen ja mielenvikainen Bunny (Kevin Dillon) sekä King (Keith David), joka tuntuu aina olevan iloisella mielellä.
Näyttelijäkaartista on sanottava, että on mukava nähdä kerrankin oikeasti väsyneen ja tuskastuneen näköisiä naamoja sotaelokuvassa. Kiitos tämmöisen yksityikohdan luomisesta kuuluu varmaan todella rankalle 14 päivää kestäneelle leirille, jolle elokuvan näyttelijät joutuivat osallistumaan ennen kuvauksia, ja jonka jälkeen kuvaukset alkoivat välittömästi. Leiriin kuului mm. viidakossa nukkuminen, pelkästään armeijan aterioiden nauttiminen, suihkussa käynnin kieltäminen ja yövahtivuorot. Tämä leiri oli nerokas keksintö Stonelta, koska sillä saatiin miesten olemukseen paljon realistisempi kuva. Kieltämättä näyttelijöitä ajatellen tällainen leiri on varmasti ollut hyvin raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Näyttelijöistä ehdottomasti parhaimmat roolit vetää Tom Berenger ja Willem Dafoe. Miesten keskinäiset kohtaukset ovat elokuvan ehdottomia helmiä. Dialogikin on aivan toisarvoinen, kun herrojen ilmeet, eleet ja katseet iskevät pelkästään jo kipinää. Miehet onnistuvat täyttämään karismallaan jok’ikisen kohtauksen missä esiintyvät, yhdessä tai erikseen. Charlie Sheen jää auttamattomasti näiden karjujen jalkoihin. Sheen ei petä, muttei myöskään saa niin tunteellista latausta irti hahmostaan kuin Dafoe ja Berenger. Muista näyttelijöistä etenkin Kevin Dillon ja John C. McGinley onnistuvat pahiksina todella hyvin. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan tasaisen hyvin, mutta ne jää silti katsojalle vähän liian etäisiksi.
Elokuvassa näyttelee myös Johnny Depp, joka näyttelee sotamies Gator Lerneriä, jota käytetään tulkkina amerikkalaisten sotilaiden ja vietnamilaisten välillä. Deppiä kaavailtiin jopa päähahmo Chris Taylorin saappaisiin, mutta ohjaaja Oliver Stone piti Johnny Deppiä rooliin vielä liian nuorena ja liian tuntemattomana. Stone kuitenkin totesi, että Deppistä tulee joku päivä suuri tähti. Tiesi mies mistä puhui. Deppin rooli jää elokuvassa varsin pieneksi, mutta se on silti lisä hänen varsin mielenkiintoisiin roolivalintoihinsa. Depp täyttää tonttinsa kuitenkin ammattimiehen ottein.
Kaiken kaikkiaan Platoon on erinomainen ja realistinen sotaelokuva. Se on erittäin raaka ja raadollinen kuvaus Vietnamin sodan kauhuista. Se repii ja ruoskii amerikkalaisten joukkojen siloteltua kuvaa ja esittää heidät moraalittomina ihmishirviöinä, jotka eivät kaihda keinoja ajaa omaa etuaan. Elokuva varmasti koskettaa katsojaa ja pistää tämän miettimään sodan julmuutta ja järjettömyyttä. Platoon on ajaton klassikko, joka maistuu myös varmaan muillekin kuin sotaelokuvien ystäville. Se on myöskin erittäin ajankohtainen, ja sen esittämiä kauhuja voikin verrata konflikteihin, joihin Yhdysvallat on lähettänyt/lähettää joukkojaan nykypäivänäkin. Eikö näistä tapahtumista ole opittu mitään?
Death? What you all know about death?
nimimerkki: John Christopher Depp II
