Platoon on, itsekin aikoinaan Vietnamissa palvelleen vastarannan kiiskin Oliver Stonen, koskettava tarina nuorista miehistä, jotka lähetetään Vietnamiin sotimaan -niin, minkä puolesta? Se on yksi filmin avainkysymyksistä. Filmin kertojana toimii Charlie Sheenin ikimuistoisesti tulkitsema Chris, joka tulee itse ylemmästä sivistysluokasta hänen palvelustoveriensa ollessa lähinnä getoista ja slummeista.
Hänen kirjeistään “isoäidilleen” nähdään hänen mielipiteensä sodasta ja hänen roolinsa onkin lähinnä toimia tarkkailijana kahden kersantin, Eliasin (Willem Dafoe aivan käsittämättömän loistavassa roolissa) ja Barnesin (Tom Berenger, joka ei hänkään jää ollenkaan Dafoen varjoon) ottaessa yhteen. Nämä kaksi johtajaa ovat täysin eri mieltä asioista Barnesin välittäessä vähät vietnamilaisten kärsimyksistä ja Eliasin yrittäessä pitää sotilaiden touhuissa jonkin sortin tolkkua,heidän mmtappaessa siviilejä ja..aivan käsittämättömissä verilöylyissä. Lopulta ristiriidat kohtaavat karmean ikimuistoisessa viidakkokohtauksessa. Chris astuu ulos tarkkailijan roolistaan ja jättäen loppuratkaisun katsojan pohdittavaksi.
Platoon on loistava kuvaus siitä,miten ainainen viidakkosota, unen puute, rasismi,sekä henkiset että fyysiset paineet muokkaavat tavallisista miehistä täydellisiä hirviöitä, jotka raiskaavat lapsia. Elokuva ei keskity niinkään politiikkaan, eikä vihollisen eli kommunismin kuvaukseen, vaan enemmänkin niihin vihollisiin, jotka löytyvät ihmisen oman pään sisältä.
Toki elokuvassa on myös USA:n ulkopolitiikan vastaista kritiikkiä (Stonen tavaramerkki) ,mutta omasta mielestäni se ei kuitenkaan ole pääroolissa, toteaahan Chris ehkä elokuvahistorian surullisimmassa loppukohtauksessa, jossa kuka tahansa purskahtaa itkuun hänen mukanaan: “vihollinen oli meissä”.
Elokuva on teknisestikin hyvin laadukasta työtä ja onnistuu loistavasti vangitsemaan viidakkosodan ahdistuksen ja ainaisen väijytyksen vaaran, sekä unen puutteen, joka on omiaan suistamaan ihmisen raiteiltaan.
Ja ne roolisuoritukset…Willem Dafoe onnistuu täydellisesti roolissaan Eliaksena,joka menettää lopullisesti uskonsa kaikkeen sodan aikana.Myös Tom Berenger ei ole ollenkaan hassumpi välinpitämättömänä psykopaattina, joka lahtaa siviilejä ja on kova jo murtumispisteessä olevia miehiä kohtaan. Myös Charlie Sheen yllättää positiivisesti Chrisinä, joka lopussa vetää ikimuistoiset johtopäätöksensä Vietnamin sodasta, jossa muka taisteltiin vapauden puolesta tuhansien kilometrien päässä kotoa täysin ylivoimaista vihollista vastaan.
Teoksen kruunaa kaunis ja itkettävä Adagio from Strings, joka tuo kyyneleet silmiin joka kerta. Suosittelen tätäkin pasifistisen sotaelokuvan klassikkoa eritoten näinä aikoina, jolloin USA edelleenkin lähettää tuhansia nuoria miehiä sotimaan… niin minkä vuoksi? Katsokaa tämä filmi ja vetäkää omat johtopäätöksenne.
Sodassa ensimmäinen uhri on aina viattomuus.
