Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa

Terry Gilliam, tuo Tim Burtonin tyylitajuinen velho on ohjannut monenlaatuisia komedioita. Tässä komediassa ei ole edes naurusta puutetta. Raoul Duke ja Dr. Gonzo ovat matkalla Las Vegasiin. Vegasiin päästessä alkaa huumeitten kanssa sekoileminen, jossa herrat tutustuvat Vegasin friikkeihin ja trippailevat koko elokuvan ajan.

Elokuva on sekoitus fantasiaa, huumesekoiluja, komediaa, kauhua ja tilkkanen mustaa huumoria. Elokuva naurattaa ehkä sen takia, koska kaikki näyttelijät tekevät parhaansa eivätkä koskaan anna katsojalle luuloa, että tämähän on hanurista.

Johnny Depp on kertakaikkisen loistava Raoulina. Benicio Del Toro on myöskin vakuuttava sekoilevana lakimiehenä. Muista rooleista vastaavat Cameron Diaz, Tobey Maquire ja monet muut. Vilahtaapa elokuvassa Penn & Teller.

Muutama sananen elokuvan vakuuttavuudesta: Johnny Depp oli kuukauden tai kaksi Hunterin kellarissa, päästäkseen miehen rooliin ja sai käyttää Hunterin omia vaatteita ja olipa yhdessä kohtauksess kasinolla lompakossa Hunterin oikeat henkkarit.

Johnny Deppin voimalla tykittävä trippi saa katsojan nauramaan ja pelkäämään. Tämä nimittäin ei ole mikään kovin onnellinen elokuva.

Pisteet:
Arvosteltu: 14.10.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

dcraig007
Käyttäjä
36 arvostelua

On aina helppoa mainita teoksen perustuvan kirjaan, mutta on mahdotonta tajuta mitä ns. "outsiderohjaaja" Terry Gilliam ja muu tuotantotiimi ovat lähteneet hakemaan, jos ei tajua alkuperäistä kirjaaa. Joka perustui alunperin kahdesta Hunter S. Thompsonin Rolling Stone -lehdelle kirjoittamaan artikkeliin.

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on yhteen sanaan tiivistettynä dokumentti. Pelkoa ja inhoa luokitellaan usein komedian, draaman ja avantgarden alle, mutta komedia on elokuvassa mustaa ja satiirista ja draamaksi elokuvaa ei tee vain se, että se käsittelee vakavia teemoja. On ennemminkin ajateltava, että elokuvan komediallisuuden alla lepää aina tietty tragedian laki, enemmänkin draaman alkulähteet, kuin varsinainen draama. Hauskalta vaikuttavan hulluuden alla lepäävät aina vakavat, kaoottisetkin syyt. Olisi myös ehdottoman väärin tiivistää elokuva pelkäksi huumesekoiluksi, vihaiseksi kohellukseksi, kun huumeet ovat vain elokuvan keino esitellä uusi näkökulma elämään.

Thompsonin idea gonzo-dokumentaarisuudesta on siis tärkeä. Gonzossa idea on paikan päälle olemisessa, nopeassa kirjoituksessa, suorassa puheessa, fiktion ja faktan sekoituksessa. Se on siis eräänlaista beat-kirjallisuuden journalistista sivuharhautumaa, yhteen sanaan tiivistettynä katuekspressionismia. Elokuvassa tämä heijastuu paitsi päähenkilön matkakumppanin, mukamas "lakimies" Dr. Gonzon nimessä, myös tajunnanvirtamaisena sykkeenä. Koska Las Vegasiin kilpa-ajojuttua tekemään matkaavan journalisti Raoul Duken (loistavasti Johnny Deppin uudelleenluoma kuva Thompsonista) vuorosanat ovat yhtä kuin tämän kertojana toimivan toisen itsen sanat, lopulta edes hahmo itse ei tiedä kertooko hän eteenpäin tarinaa vai puhuuko hän vain yksinkertaisesti itsekseen. Tämä on hänen dokumenttinsa, hänen journalismiaan, joka kumpuaa suoraan ihmisen mielen kautta ja joka heijastaa kaiken ympärillä näkyvän amerikkalaisen todellisuuden.

Onkin ehdottoman väärin, kuinka monessa tästä elokuvasta kirjoitetussa artikkelissa yhteiskuntakriittisyys on mainittu huitaisten, kuin ohimennen. Joku voisi väittää, että tämä huumetokkurainen matka sieluun ei ole dokumentiksi luotettava, mutta milloin dokumentti on luotettava? Sen ollessa samanlaista propagandaa kuin viimeaikojen hyvää tarkoittavat mutta keinoiltaan vähintääkin kyseenalaiset saarnat Michael Mooren tyyliin? Ainakin Thompson/Duke/Depp myöntää elokuvassa rehellisesti olevansa täysin aineissa, jolloin kaikki suodattuu täysin uudella tavalla. Yhtä aikaa kirkkaasti kuin sumeastikin.

Ja kirkkaasta ja sumeasta on pohjimmiltaan elokuvan kantamassa sanomassa kyse. Vietnam, Las Vegasin absurdius, keskiluokan tasapaksuus, kapitalistinen kerskakulutus ja kuoleva hippipsykedelia suodattuvat yhteen massiiviseksi portiksi alitajuntaan ja yhteiskunnan mätään ytimeen. Duke ja tohtori eivät ole niinkään riippuvaisia huumeista kuin vapaudesta. He eivät ole hippejä sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä varsinkaan konservatiiveja. He ovat itsekeskeisiä paskiaisia, joille elämän realiteetit ovat selkeät kaiken huurun allakin. Heille ei ole sijaa tässä maailmassa. Ironisinta tässä on se, että Gonzoksi nimetty tohtori on symbolinen vertauskuva itse suoraan puhuvasta gonzojournalismista: kun isot pojat pääsevät valtaan, kukaan ei enää kestä suoraa puhetta, jota kumppanukset ovat jo olemukseltaan. Kaikki heissä hohkaa vittumaisuutta, mutta vain siksi, että se on totta ja se ei pyydä anteeksi.

Itse Thompsonkin edusti tätä vapautta viimeisiin vuosiinsa asti. Hän ampui itsensä 20.2.2005. Syynä orastava vanhuus (hän oli 67 vuotta vanha) ja sen tuovat vaivat ja kivut. Edes tuolloin hän ei tahtonut olla vanki, ei edes omalle ruumiilleen. Hänen tuhkansa ammuttiin suuren tornin päältä tykillä taivaaseen. Kustannukset maksoi Johnny Depp.

Teknisesti elokuva tukee suurta visiota vapaudesta ja yhteiskuntahulluudesta. Koska elokuva koetaan vain Duken huurujen kautta, jäävät kaikki muut hahmot, paitsi Benicio Del Toron esittämä Dr. Gonzo, paitsioon. Kaikki muut ovat vain satunnaisia vastaantulijoita, tajunnanvirran mukanaan kuljettamia hiukkasia. On hienoa luetella Cameron Diazia ja vaikka ketä roolisuorituksiin, mutta totuus on se, että elokuva on Deppin, Del Toron ja Gilliamin yhteistä juhlaa, jossa muut ovat vain ponnahduslautoina uusiin visuaalisiin repeämiin todellisuudessa. Tätä korostavat kamerakulmat ja erikoistehosteiset huumehallusinaatiot. Lavastus korostaa amerikkalaisen unelman sisännäistä mädännäisyyttä. Kun Duke ja Gonzo pääsevät sisälle hotelliin, muuttuu kaikki helvetiksi, ja tummat värit ja mielipuolisilta näyttävät sivuhahmot saavat ajattelemaan, että johtuvatkohan kaikki omituisuudet sittenkään päähenkilöiden sekaisista päistä vai kenties amerikkalaisuuden vastaavasta tilasta. Johnny Depp ei ole tähän päivään mennessä näytellyt vielä kertaakaan näin maanisesti. Suosittelen kaiikille Deppin faneille, jotka kuvittelevat kultapojunsa tyytyvän vain goottityttöjen komistelusuorituksiin. Duke on vittumainen ja häiriintynyt sekakäyttäjä ja todella kiehtovaa katsottavaa. Del Toro friikkikohtauksia saavana ja aseen kanssa riehuvana Gonzona ei tipu kauas taakse, itseasiassa ei ollenkaan. Onnistunut maskeeraus vain korostaa kahdesta antisankarista korostuvaa vaikutelmaa. Koko roskan huomioonottaen on annettava varoituksen sana: koko teos on oikeastaan juoneton, pätkä virtaa, jotka pitkin kävelemme tekijöiden seurassa, ennen kuin erkanemme sen viereltä. Juonella ei ole väliä, jos on jotain sanottavaa ja etenkin koettavaa.

Criterion Collection on joitakin aikoja sitten julkaissut "Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa" sarjassaan mahtavin lisäaineistoin. Tämän myötä on syytä toivoa, että elokuva saa viimein sen arvostuksen, mitä se ei ilmestyttyään saanut. Ohjaaja Gilliamin uralla se taas on yksi sulka hattuun lisää "Fisher Kingin", "Brazilin" ja Monty Python -aikojen rinnalle.

nimimerkki: Lamourhaaja

Pisteet:
Arvosteltu: 18.10.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

Lamourhaaja
Tähtääjä
12 arvostelua

Eletään vuotta 1971. Raoul Duke (Johnny Depp) ja hänen samoalainen asianajajansa Tohtori Gonzo (Benicio Del Toro) ovat matkalla Mint 400 -moottoripyöräkisoihin Las Vegasiin. Miehille moottoripyöräkisojakin tärkeämpää on amerikkalaisen unelman etsiminen ja sitä eläminen. Tätä mahtipontista löytöretkeä varten on avoauton takakontti lastattu ääriään myöten täyteen huumeita, ja muita päihdyttäviä aineita. On sanomattakin selvää, että luvassa on posketonta sekoilua sekä enemmän ja vähemmän omituisia tilanteita.

Monty Pythoneista tunnetuksi tullut Terry Gilliam on onnistunut siirtämään Hunter S. Thompsonin sekopäisen tarinan onnistuneesti valkokankaalle. Elokuva onkin kuin yhtä suurta huumetrippiä alusta loppuun saakka. Kieli poskella -komiikkaan on upotettu myös vakaavaa asiaa mm. hippiliikkeen laantumisesta, ja poliittisen ilmapiirin vaihtumisesta. Näitä seikkoja ei ole kuitenkaan nostettu elokuvassa jalustalle, vaan ne jäävät koomisen ja viihdyttävän huumesekoilun alle.

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa ei ole todellakaan huumeita ihannoiva elokuva. Päinvastoin. Elokuva pyrkii näyttämään huumeiden käytön epämiellyttävänä ja kuolemaanjohtavana paheena, josta on kaiken lisäksi vaikeata päästä irti. Heti elokuvan alussa radio kertoo huumeiden kuolettavasta vaarasta. Kun stoori kulkee eteenpäin, Duken ja Gonzon varsinaiset liskojen yöt saavat katsojankin kavahtamaan inhosta. Elokuva ruotii huumeiden käytön älyttömyyttä ja vaarallisuutta kuitenkin niin yliampuvasti, ettei katsoja tunne katsovansa moralisoivaa opetusfilmiä.

Teknisesti Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on kelpo tekele. Ohjaus on kepeää ja hyvää, ja tarina etenee jouhevasti muutamaa suvantovaihetta lukuun ottamatta. Kuvaus on niin hyvää kuin se huume elokuvassa voi olla, varsinkin huumetrippikohtaukset ovat toteutettu hyvin. Lisäksi elokuvaan on valittu hyvät kappaleet. Joten ei valittamista.

Elokuvaan on saatu loistava näyttelijäkaarti. Mukana vilahtelee useita tuttuja näyttelijöitä, kuten Tobey Maguire, Ellen Barkin, Gary Busey, Christina Ricci, Cameron Diaz sekä Michael Jeter. Myös Red Hot Chili Peppersin basisti Flea vilahtaa elokuvassa. Tosin muiden näyttelijöiden roolit jäävät erittäin pieniksi tarinan keskittyessä seuraamaan Duken ja Dr. Gonzon kohellusta.

Molemmat päänäyttelijöistä suorittavat leiviskänsä mahtavalla antaumuksella. Del Toro ja Depp ovat molemmat muuntautuneet niin paljon, että heitä on jopa vaikea tunnistaa hahmojensa alta.

Reippaasti itseään lihottanut Benicio Del Toro häärii loistavasti täysin kahjona asianajajana Dr. Gonzona. Del Toron paranoidinen sekoilu on erittäin hupaisaa katsottavaa, ja se kirvoittaa kotikatsomoissa monet naurut.

Johnny Deppin paneutuminen roolihahmoonsa on ihailtavan nöyrää ja yksityiskohtaista. Deppin kuukauden Thompsonin nurkissa oppimassa kirjailijan käytöstä, puhetapaa ym. eivät ole todellakaan menneet hukkaan. Kun käytös ym. asiat on opittu, pitää tietenkin ulkoinen olemuskin laittaa kuosiin. Siksipä itse Hunter S. Thompson veteli Deppin pään kaljuksi ja kaiken kukkuraksi lainasi omat vaatteensa Duken roolivaatteiksi. Siksipä tuntuukin, että elokuvassa Dukena ei sekoile Depp vaan itse Thompson, mikä on oivallinen osoitus, miten hienosti Depp roolinsa hoitaa.

Itse Duken rooli sopii Deppille paremmin kuin hyvin. Pää hapoissa rellestävä ja selvinä hetkinä pohdiskeluun taipuvaisen Duken rooli ei varmastikaan ollut helppo, mutta Depp ottaa hahmosta kaiken irti mitä saa. Raoul Duken rooli on kertakaikkiaan mahtava suoritus, josta Depp ansaitsee täydet ***** -laakia. Harmi vain, että tämä rooli on jäänyt niin vähälle huomiolle Deppin uralla.

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on hyvin monisyinen elokuva, joka kestää useamman katselukerran. Sen voi katsoa pelkkänä komediana, mustana komediana, seikkailuelokuvana tai surullisena tarinana. Kaikista vahvimmin siihen on juurtunut sekoilukomedian leima. Ja sitähän se kyllä myös onkin. Tämä elokuva pitää katsoa myös Del Toron ja Deppin mahtavien roolisuoritusten vuoksi. Pieni miinus tulee elokuvan pitkästä kestosta, joka saattaa haitata joitain katsojia. Kaikenkaikkiaan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on erittän loistava ja viihdyttävä elokuva, klassikkoainesta.

nimimerkki: John Christopher Depp II

Pisteet:
Arvosteltu: 15.09.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

John Christopher Depp II
Vieras

Elokuva kertoo kahden "kaveruksen" tarinan Las Vegasin matkasta ja sen tapahtumista. Raoul Duke (Johnny Depp) on koko elokuvan enemmän tai vähemmän aineissa viihtyvä journalisti, jonka ihmeelliseltä kantilta kuvatut, mutta samalla "totuuden" mukaiset ajatukset seuraavat katsojaa koko elokuvan ajan kuin hai laivaa. Parinaan Dukella on tohtori Gonzo (Benicio Del Toro). Kuin samasta muotista valettuja kavereita yhdistää vain kaksi asiaa - ääretön sekoilu ja huumeiden tietotaito.

"Too weird to live, and too rare to die." On varmasti paras lause kuvaamaan elokuvaa. Matka narkomaanin maailmaan hänen omasta näkökulmastaan kuvattuna toimii ja samalla ei. Pienempinä annoksina tämä toimisikin, mutta kun pyöreät kaksi tuntia kun pyöritään aineissa kameran kautta kuvattuna, niin alkaa se ketä tahansa jo tympiä. Kuitenkin vähän tarinaa selventämään saapuu Johnny Depp kertojana, mutta liima ei ole kuitenkaan tarpeeksi vahvaa pitämään koko tarinaa kasassa.

Pääosan esittäjät Johhny Depp ja Benicio Del Toro ovat oikeat miehet rooleihin. Molemmat saavat välitettyä katsojalle sen humalaakin voimakkaamman tilan ja tuovat samalla katsojalle turvallisen tunteen kertomalla tarkasti mitä milloinkin toiselle tapahtuu.

Myös sivuosan esittäjät ovat hyviä rooleissaan. Hämähäkkimies-elokuvista tuttu Tobey Maguire saa roolinsa avulla katsojan vihaamaan, mutta samalla rakastamaan päähenkilöitä. Samoin myös Christina Ricci Lucyna näyttää mitä tapahtuu kun kaikki menee päin persettä kun kerran erehtyy LSD:tä maistamaan.

Komiikka oli elokuvassa on toimivaa ja erityisesti Depp roolissaan sai katsojan ajoittain nauramaan. Terry Gilliam ohjaajana ei mitenkään hätkähdyttänyt, johtuen mahdollisesti siitä, että elokuva on alunperin ilmestynyt kirjana, eikä kaiken sekavuuden takia pystyisikään toimimaan elokuvana. Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa vaatisi varmasti myös toisen katselukerran sekavuuden takia, mutta itse en yksinkertaisesti halua katsoa elokuvaa uudestaan.

nimimerkki: Osborne

Pisteet:
Arvosteltu: 29.05.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

Osborne
Vieras

Epämääräinen journalisti Raoul Duke (Depp) suuntaa Las Vegasiin asianajajansa, tohtori Gonzon (Del Toro) kanssa. He aikovat osallistua moottoripyöräralliin ja huumeista kertovaan konfrenssiin. Matkaa auttamassa on takakontti täynnä erilaisia tajuntaa laajentavia ja supistavia kemikaaleja. Vegasissa sekoillaan ja kohdataan muutamia omituisia tyyppejä ja samalla tutkitaan elämän syvempää merkitystä.

Python-animaattori Terry Gilliamin ohjaamana Hunter S. Thompsonin kirjasta tulee sekopäisen ja epätoivon runnoman sukupolven testamentti. Armoton tilitys hippiajan loppumisesta ja kaiken hyvän muuttumisesta huonoksi ja suvaitsemattomaksi. Kauniin runollinen ja absurdi kuvaus aallon murtumisesta ja sen jättämistä jäljistä ihmisissä ja maailmassa.

Gilliam on saanut elokuvaansa loistavat näyttelijät ja myös hyödyntää heitä tehokkaasti. Johnny Depp itse kirjailija-Thompsonina on uskomattoman vahvassa vedossa ja ottikin roolinsa vakavasti asumalla Thompsonin talossa aika pitkän ajan. Ja tekeehän Thompson itsekin cameo-esiintymisen hyvin taidokkaasti alleviivatulla tavalla. Benicio Del Toro sekoilevana tohtori Gonzona repii nauruhermoja lukemattomia kertoja, vaikka on vaikea sanoa, kumpi antisankareista on enemmän sekaisin. Sivurooleissa vilahtaa melkoinen joukko hyviä näyttelijöitä, joista ehkä pirullisin on Gary Buseyn karskisti esittämä yksinäinen poliisi.

Visuaalisesti Fear and Loathing in Las Vegas on kaunis elokuva. Kirkkaat neonvalot, Deppin hassut silmälasit, Del Toron läskinen naama ja vinoutuneet kuvakulmat luovat todellisen hallusinoivaa kerrontaa. Savua, tehosteita ja värejä käytetään armottomasti hyödyksi ja tulos on varsinaista tajunnanvirtaa. Yksittäisten kohtauksien huumorimäärä on uskomaton ja jo viiden minuutin jälkeen vatsa on kipeä naurusta.

Kokonaisuutena sekoiluelokuvien aatelia, joka sisältää myös hämmästyttävää vakavuutta.

nimimerkki: Jurpo

Pisteet:
Arvosteltu: 17.10.2005
Katsottu: VHS

Arvostelija

Jurpo
Tähtääjä
256 arvostelua

Tätä elokuvaa ei yleisesti juurikaan arvosteta. Minua ihmetyttää jo se,että tämä leffa on leffatykissä "aivot narikkaan" osastossa.

Sokeita ovat ne jotka eivät ole nähneet leffassa olleen "kohelluksen" läpi. Leffahan on 70-luvun murheellisen puolen poikkileikkaus.Se kertoo ihmisten mielialasta vapaan 60-luvun jälkeen, kun ihmiset alkavat yhtäkkiä kuolla, valtio poliittisesti (ja mentaalisellakin tasolla) sulkeutua.

Silloin turvaudutaan huumeisiin.Tämä on tärkeä lähihistorian kohta, josta ei leffoja juurikaan tehdä. Se kohta kun aalto murtui ja kääntyi takaisin.

Eipä leffa paljoa mielestäni Hunter Thompsonin kirjasta poikkea:
tapahtumilla on suurinpiirtein sama painoarvo, kirjaa on lainattu oikeista kohdissa ja sopivasti. Sekä Johnny Depp että Benicio Toro hoitavat roolinsa todella antaumuksella. Visuaalinen puoli on vallan loistava, eikä korneihin LSD-spiraaleihin tms. turvauduta. Ja jos juoni jonkun mielestä matelee, niin se matelee kirjassakin. Mikä ei ole totta. Paljon sattuu ja tapahtuu. Kyllä elokuva nauramaankin saa, ei sitä pidä kieltää. Ajoittain se ryöpyttää niin pöyristyttäviä kuvia ja repliikkejä niin että nauramatta ei voi olla. Tämä on kuitenkin vain pintaa.

Siis kun Joplin, Hendrix ynnä muut yhtäkiä kuolevat, puistot tyhjenevät rakkaudesta, presidentiksi nousee Nixon ja edistyksen aalto murtuu, niin joillekin ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tehdä itsestään peto, vapautuen näin ihmisenä olemisen tuskasta.

nimimerkki: Istwan

Pisteet:
Arvosteltu: 03.07.2003
Katsottu: VHS

Arvostelija

Istwan
Vieras

Tämä lienee "liikkumatonta draamaa" Gilliamin tyyliin. Selkeästi on nähtävissä, että Terryhän se siellä ohjaajana on taas heilunut. On tässä meinaan sen verran vinoja henkilöitä ja kuvakulmia sekä sirkusmeininkiä, kuten Gilliamin leffoissa yleensäkin.

Olisi gonzo-toimittaja Thompsonin kirjasta varmaan paremmankin tekeleen saanut aikaiseksi, mutta nyt homma jurraa vain paikallaan. Hahmot eivät kehity, siirtyvät vain tyhjentämään lääkearsenaaliaan osoitteesta toiseen. Kun yksi hotellihuone on tuhottu, siirrytään seuraavaan. Erilainen road-movie, tripillä ollaan sekä henkisesti että fyysisesti. Pari tuntia tätä pysähtynyttä liikettä pakkaa jo turruttamaan. Siitäkin huolimatta, että hauskojakin yritetään olla.

Johnny Depp sopii hörhötoimittaja Raoul Duke alias Hunter S. Thompsoniksi varsin hyvin, samaten Benicio Del Toro on ollut loistovalinta hänen tukimiehekseen, Dr. Gonzoksi. Mutta eivät hekään tästä tuubasta kalua saa. Taisi Gilliamin screenwriter-tiimi paisua tällä kertaa pikkuisen liian isoksi.

Pisteet:
Arvosteltu: 30.01.2003
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Söpö
Ylläpitäjä
627 arvostelua