On aina helppoa mainita teoksen perustuvan kirjaan, mutta on mahdotonta tajuta mitä ns. ”outsiderohjaaja” Terry Gilliam ja muu tuotantotiimi ovat lähteneet hakemaan, jos ei tajua alkuperäistä kirjaaa. Joka perustui alunperin kahdesta Hunter S. Thompsonin Rolling Stone -lehdelle kirjoittamaan artikkeliin.
Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on yhteen sanaan tiivistettynä dokumentti. Pelkoa ja inhoa luokitellaan usein komedian, draaman ja avantgarden alle, mutta komedia on elokuvassa mustaa ja satiirista ja draamaksi elokuvaa ei tee vain se, että se käsittelee vakavia teemoja. On ennemminkin ajateltava, että elokuvan komediallisuuden alla lepää aina tietty tragedian laki, enemmänkin draaman alkulähteet, kuin varsinainen draama. Hauskalta vaikuttavan hulluuden alla lepäävät aina vakavat, kaoottisetkin syyt. Olisi myös ehdottoman väärin tiivistää elokuva pelkäksi huumesekoiluksi, vihaiseksi kohellukseksi, kun huumeet ovat vain elokuvan keino esitellä uusi näkökulma elämään.
Thompsonin idea gonzo-dokumentaarisuudesta on siis tärkeä. Gonzossa idea on paikan päälle olemisessa, nopeassa kirjoituksessa, suorassa puheessa, fiktion ja faktan sekoituksessa. Se on siis eräänlaista beat-kirjallisuuden journalistista sivuharhautumaa, yhteen sanaan tiivistettynä katuekspressionismia. Elokuvassa tämä heijastuu paitsi päähenkilön matkakumppanin, mukamas ”lakimies” Dr. Gonzon nimessä, myös tajunnanvirtamaisena sykkeenä. Koska Las Vegasiin kilpa-ajojuttua tekemään matkaavan journalisti Raoul Duken (loistavasti Johnny Deppin uudelleenluoma kuva Thompsonista) vuorosanat ovat yhtä kuin tämän kertojana toimivan toisen itsen sanat, lopulta edes hahmo itse ei tiedä kertooko hän eteenpäin tarinaa vai puhuuko hän vain yksinkertaisesti itsekseen. Tämä on hänen dokumenttinsa, hänen journalismiaan, joka kumpuaa suoraan ihmisen mielen kautta ja joka heijastaa kaiken ympärillä näkyvän amerikkalaisen todellisuuden.
Onkin ehdottoman väärin, kuinka monessa tästä elokuvasta kirjoitetussa artikkelissa yhteiskuntakriittisyys on mainittu huitaisten, kuin ohimennen. Joku voisi väittää, että tämä huumetokkurainen matka sieluun ei ole dokumentiksi luotettava, mutta milloin dokumentti on luotettava? Sen ollessa samanlaista propagandaa kuin viimeaikojen hyvää tarkoittavat mutta keinoiltaan vähintääkin kyseenalaiset saarnat Michael Mooren tyyliin? Ainakin Thompson/Duke/Depp myöntää elokuvassa rehellisesti olevansa täysin aineissa, jolloin kaikki suodattuu täysin uudella tavalla. Yhtä aikaa kirkkaasti kuin sumeastikin.
Ja kirkkaasta ja sumeasta on pohjimmiltaan elokuvan kantamassa sanomassa kyse. Vietnam, Las Vegasin absurdius, keskiluokan tasapaksuus, kapitalistinen kerskakulutus ja kuoleva hippipsykedelia suodattuvat yhteen massiiviseksi portiksi alitajuntaan ja yhteiskunnan mätään ytimeen. Duke ja tohtori eivät ole niinkään riippuvaisia huumeista kuin vapaudesta. He eivät ole hippejä sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä varsinkaan konservatiiveja. He ovat itsekeskeisiä paskiaisia, joille elämän realiteetit ovat selkeät kaiken huurun allakin. Heille ei ole sijaa tässä maailmassa. Ironisinta tässä on se, että Gonzoksi nimetty tohtori on symbolinen vertauskuva itse suoraan puhuvasta gonzojournalismista: kun isot pojat pääsevät valtaan, kukaan ei enää kestä suoraa puhetta, jota kumppanukset ovat jo olemukseltaan. Kaikki heissä hohkaa vittumaisuutta, mutta vain siksi, että se on totta ja se ei pyydä anteeksi.
Itse Thompsonkin edusti tätä vapautta viimeisiin vuosiinsa asti. Hän ampui itsensä 20.2.2005. Syynä orastava vanhuus (hän oli 67 vuotta vanha) ja sen tuovat vaivat ja kivut. Edes tuolloin hän ei tahtonut olla vanki, ei edes omalle ruumiilleen. Hänen tuhkansa ammuttiin suuren tornin päältä tykillä taivaaseen. Kustannukset maksoi Johnny Depp.
Teknisesti elokuva tukee suurta visiota vapaudesta ja yhteiskuntahulluudesta. Koska elokuva koetaan vain Duken huurujen kautta, jäävät kaikki muut hahmot, paitsi Benicio Del Toron esittämä Dr. Gonzo, paitsioon. Kaikki muut ovat vain satunnaisia vastaantulijoita, tajunnanvirran mukanaan kuljettamia hiukkasia. On hienoa luetella Cameron Diazia ja vaikka ketä roolisuorituksiin, mutta totuus on se, että elokuva on Deppin, Del Toron ja Gilliamin yhteistä juhlaa, jossa muut ovat vain ponnahduslautoina uusiin visuaalisiin repeämiin todellisuudessa. Tätä korostavat kamerakulmat ja erikoistehosteiset huumehallusinaatiot. Lavastus korostaa amerikkalaisen unelman sisännäistä mädännäisyyttä. Kun Duke ja Gonzo pääsevät sisälle hotelliin, muuttuu kaikki helvetiksi, ja tummat värit ja mielipuolisilta näyttävät sivuhahmot saavat ajattelemaan, että johtuvatkohan kaikki omituisuudet sittenkään päähenkilöiden sekaisista päistä vai kenties amerikkalaisuuden vastaavasta tilasta. Johnny Depp ei ole tähän päivään mennessä näytellyt vielä kertaakaan näin maanisesti. Suosittelen kaiikille Deppin faneille, jotka kuvittelevat kultapojunsa tyytyvän vain goottityttöjen komistelusuorituksiin. Duke on vittumainen ja häiriintynyt sekakäyttäjä ja todella kiehtovaa katsottavaa. Del Toro friikkikohtauksia saavana ja aseen kanssa riehuvana Gonzona ei tipu kauas taakse, itseasiassa ei ollenkaan. Onnistunut maskeeraus vain korostaa kahdesta antisankarista korostuvaa vaikutelmaa. Koko roskan huomioonottaen on annettava varoituksen sana: koko teos on oikeastaan juoneton, pätkä virtaa, jotka pitkin kävelemme tekijöiden seurassa, ennen kuin erkanemme sen viereltä. Juonella ei ole väliä, jos on jotain sanottavaa ja etenkin koettavaa.
Criterion Collection on joitakin aikoja sitten julkaissut ”Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa” sarjassaan mahtavin lisäaineistoin. Tämän myötä on syytä toivoa, että elokuva saa viimein sen arvostuksen, mitä se ei ilmestyttyään saanut. Ohjaaja Gilliamin uralla se taas on yksi sulka hattuun lisää ”Fisher Kingin”, ”Brazilin” ja Monty Python -aikojen rinnalle.
nimimerkki: Lamourhaaja
