Hei, pistetään Johnny Deppille puolikalju ja rakennetaan ympärille huumehinen kaaos! Voin kuvitella, kuinka moni ohjaaja suorastaan räkäisisi ehdottajan päälle. Joku nimeltä mainitsematon Mikke Bay ehkä ehdottaisi tilalle sittenkin pari vänkää CGI-tehostetta ja FHM-äänestysten ykkösen vaatteettomuutta. Yhtä lailla nimeltä mainitsematon Rolle Emmerich päivittäisi ajatusta katastrofiin ajautuneella Jenkkilällä ja periaatteessa sen puolikaljun voisi korvata tuolla originaalilla aatteella puolialastomasta FHM-beibestä…
Onneksi herra Terry Gilliam uskalsi ajatella aikoinaan toisin. Tarttua erilaiseen elokuvaan (korostettakoon, etä juuri Gilliam on usein ollut se uskaliaisuuden kautta tien onnistumiseen löytänyt ohjaaja). Ja tuloksena syntyi pölyt mainstream-kaavan päälle pölläyttävä Fear and Loathing in Las Vegas. Käsittämättömän sekopäinen ja onnistunut leffa, jos varovaisesti kehaistaan.
Fear and Loathing in Las Vegas on yksi Johnny Deppin uran kohokohdista (Ettei kuitenkin olisi se merirosmorooli, ehdottaa em. Mikke räjähdystehostensa takaa) ja hahmojen Hall of Fame -tasoa. Samainen rooli poiki myös loppuun saakka kestäneen ystävyyden gonzokirjailija Hunter S. Thompsonin kanssa – jonka sanailuun tämä sekopallo alkujaankin siis pohjautuu. Jos jollekin ei vielä ollut ko. asia… selvinnyt (eli toipunut illastaan?).
Huumeharhasta toiseen kompasteleva ja kännistä seuraavaan kaatuva leffa on mainio jo siksi, että sen tutut tähdet eivät näytä tutuilta. Aivan kuin katsoisi vääristymää, jossa tuo jokaisen naisen ykköspoju Depp on kaljuuntunut sekokirjailija, Benicio Del Toron eksoottisuus on hautautunut mystisen ilmapää Dr. Gonzon läskeihin ja jopa Tobey Maguiren liftaritrippi näyttää ihan kummajaiselta. Tai sitten elokuvan hallittu horjunta muovaa nuo vääristymät ihan ilkeyttään.
Jos jonkun pitäisi keksiä pahaa Hunter S. Thompsonin suuresta Vegas-seikkailusta, hän voisi ehkä yrittää tarrautua siihen pointtiin, että FaLiLV on kaaosta vain kaaoksessa pyörimisen ilosta. Mutta sekään pointti ei tuskin kestäisi elokuvan loppuun saakka. Sen verran monet naurut ja epätodelliset tilanteet parituntisella toimittajamatkalla tulee vastaan. Jollakin kieroutuneella tavalla tämän rainan kohdalla Rated R for pervasive extreme drug use and related bizarre behavior, strong language, and brief nudity -ilmoituksesta tulee mainoslause – eikä edes sillä markkinoivan provosoivalla tavalla, jolla se useassa pakkojulkaistun hötön tapauksessa tehtäisiin. Nyt vain… ollaan Hunter S. Thompsonin omassa vinossa pikkumaailmassa, putoavien onelinereiden lomassa, paikassa, jossa päälle vyöryvän kaaoksen takaa löytyy lopulta ovelia tarkalleen sinne istutettuja fraktaaleja. Pitää vain katsoa tarkkaan.
