Apinoiden planeetta
- Alkuperäinen nimi:
- Planet of the Apes
- Tuotantovuosi:
- 2001
- Ohjaajat:
- Tim Burton
- Käsikirjoittajat:
- Lawrence Konner, Mark Rosenthal, Pierre Boulle, William Broyles Jr.
- Pääosissa:
- Cary-Hiroyuki Tagawa, Estella Warren, Helena Bonham Carter, Mark Wahlberg, Michael Clarke Duncan, Paul Giamatti, Tim Roth
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 119 min
- Genret:
- Toiminta, Sci-fi
Yksi ainoista virheistä mitä Tim Burton on urallaan tehnyt on tämä elokuva. Ei tämä huono ole, mutta Burton elokuvaksi se ei käy. Kuten sanoin Burton ei ole palon virheitä alallansa tehnyt ja on ohjannut mahtavia elokuvia uransa aikana. Ei yhtään huonoa elokuvaa, tämäkin on keskivertoa parempi, mutta jonkun toisen eokuvana se toimisi paremmin. Tämä Apinoiden planeetta ei muutenkaan ole niin Burtonin tyylille uskollinen.
Kapteeni Leo Davidson (Mark Wahlberg) lentää vahingossa avaruudessa olevaan reikään ja sinkoutuu suoraan tuntemattomalle planeetalle. Planeetalle päästyään hän huomaa että se on apinoiden asuttama ja ihmisiä on ainoastaan orjina. Apinat saavat Davidsoninkin vangikseen. Pitemmittä puheitta Davidson päättää karata planeetalta mukana lauma ihmisiä ja apinoita. Mukana on ex-orjapiiskuri Limbo (Paul Giamatti), iso ex-soturi apina Attar (Michael Clarke Dunacan) ja kiltti apina Ari (Helena Bonham Carter). Tämä pakeneminen johtaa takaa-ajoon ja loppujen lopuksi sotaan. Jahtaajana toimii ilkeä Thde (Tim Roth) joukkoineen.
Alunperin Apinoiden planeetta oli vuonna 1968 ilmestynyt elokuva. Elokuva poiki paljon jatko-osia ja sai paljon tv-sarjojakin. Sääli että Burtonin piti mennä tekemään tämä uusintaversio, koska alkuperäinen oli varmasti parempi. En ole sitä nähnyt, mutta uskon niin.
Näyttelijäpuoli on ihan ok. Parhaissa rooleissa Michael Clarke Duncan ja yllättävän hyvin pahistakin näyttelevä Tim Roth. Mark Wahlberg on ihan hyvä ja Bonham Carterista en tässä leffassa oikeastaan tykkää. Hienoja rooleja hän muissa leffoissa heittää, mutta tässä leffassa olisi ollut parantamisen varaa.
Danny Elfmankin tietysti suostui tähän kun Burtonkin oli kehissä ja päätti tehdä musiikit. No, musiikit ovat elokuvan parhaimpaa puolta. Ohjaus ei ole kovin Burtonmaista, kun vertaa muihin elokuviin. Satuhan tämä on mutta ei samanlainen kuin Burtonin muut.
Tehty mikä tehty, eikä sille mahda mitään. Jotkut tästä pitävät ja jotkut eivät, minä olen siinä välimaastossa, melkein jopa jälkimmäisten puolella joten annanpa kolme tähteä.
Vielä vuosi sitten en uskonut alkuperäistä parempiin uusversioihin. Syynä tähän lienee melkein huipussaan ollut uusfilmatisointirieha, josta en uskonut löytäväni yhtään ainutta kunnon uusversiota. Olinhan jo nähnyt, miten se tärvelee alkuperäisiä elokuvia, kuten esimerkiksi ehkä suurimmista vaikuttajista entiseen mielipiteeseeni, Gus Van Santin ohjaama uusversio Psychosta.
Mutta jouduinpahan viimevuonna pyörtämään puheeni, kun Texasin Moottorisahamurhat, joka teki kunniaa alkuperäiselle, eikä raiskannut sitä olemalla kuin erielokuva, sekä Dawn Of the Dead, alkuperäistään jopa viihdyttävämpi uusversio.
Idolikseni muodostuneen Tim Burtoninkin piti sitten päästä kokeilemaan tätä nykypäivän trendiä ja kohtapa oli tekeillä elokuva nimeltä Apinoiden planeetta. Elokuvissa sen tietääkseni floppasi, eikä arvostelutkaan olleet kovin kehuttavia. Olihan tuokin pakko tarkastaa, koska Burtonista oli vaikea kuvitella ääliömäistä humpuukiohjaajaa.
Apinoiden planeetta aiheuttaa heti alussa yllätyksen, kun elokuvassa ei ole samoja päähenkilöitä kuin alkuperäisessä. Tässä versiossa päähenkilönä on Kapteeni Leo Davidson, joka mystisen avaruussumuun törmänneenä joutuu tekemään pakkolaskun vieraalle planeetalle. Alun avaruusosuus on hieno esimerkki, miten Burtonin tasoinen visualisti saa tehtyä yksinkertaisesta tapahtumasta mielenkiintoisen alun elokuvalle.
Davidson löytää vieraalta planeetalta myös asutusta, joka on melkoinen shokki tuonlaiselle ihmismielelle, saarta asuttavat apinat! Ihminen on nyt se häkissä ja köydenpäässä rimpuileva villieläin ja apinat ovat niitä herroja. Eli juuri niinkuin alkuperäisessäkin, elokuva kyseenalaistaa ihmisen ylivertaisuuden, mutta nyt jopa paremmin.
Elokuva antaa odottaa kokoajan jotain suurta. Ristiriidat käyristyvät pikkuhiljaa, mutta paljon kerralla ja loppuratkaisu kyllä on elokuvahistorian yksi nerokkaimpia.
Alkuperäinen Apinoiden Planeetta on aina ollut mielestäni hyvä elokuva, mutta nyt sain todistaa kuinka "uusiversio" on parempi. Burton kyllä ymmärtää, mikä ihmisiä uusiversioissa ärsyttää, eikä mene tekemään niitä virheitä. Elokuva ei ole nimenomaan uusi versio, koska se kertoo vain samasta aiheesta eri tarinan, mutta kuitenkin samaan miljööseen perustuen. Eikä ristiriitaisuuksia alkuperäiseen versioon synny ei sitten niin millään.
Ja lopusta pitää vielä sanoa se, että se on jopa parempi kuin alkuperäisen elokuvan vapaudenpatsaskohtaus. Katsojan pitää käyttää enemmän aivojaan tähän kohtaukseen ja se tekee elokuvasta kokoajan mielenkiintoisemman.
Burton ei siis taaskaan mokannut, vaan onnistui tekemään tämänkin osa-alueen, eli uusversioiden kärkikaartiin kuuluvan elokuvan. Tämä on eri tarina, ei ristiriitaisuuksia, ja mikä tärkeintä, parempi kuin alkuperäinen versio.
nimimerkki: Sano mitä sanot
Edes Tim Burtonin tasoinen satutarinaekspertti ei säästynyt loanheitolta, tartuttuaan scifilegenda Apinoiden planeetan uusioversioon. Ja täytyyhän se myöntää, että vain Mars hyökkää –parodiansa parissa Burton on ollut yhtä pahasti ulapalla. Apinamaskien täyttämällä leffalla on silti omat (pienet) ansionsa.
Apinoiden planeetta valmistui 33 vuotta originaaliteoksen jälkeen. Tehosteet ovat toki parantuneet, mutta voima on edelleen Pierre Boullen luomassa tarinassa. Vastaavasti, jos toisen planeetan karvaisten valtiaiden murina ei kiinnosta tippaakaan, näyttelee Boullen käänteisasetelmainen stoori elokuvan heikointa lenkkiä.
Näyttelemisestä puheen ollen, Burton on jälleen kerännyt mukaan joukon tähtinimiä sekä myös sieluttomasti näytteleviä torveloita. Monen valovoimaisenkin tähden karisma jää apinamaskin taakse, eikä esimerkiksi Kenraali Thaden maskin takaa uskoisi löytyvän Tim Rothia. Myös Burtonin parempi puolisko eli Helena Bonham Carter sekä Paul Giamatti esiintyvät karvamaskin kera. Koriste-esineenä virkaatekevä Töröhuuli-Estella ja vakavanaamainen Mark Wahlberg hyppelevät ruudulla sentään ihan ihmismäisinä.
Leffa alkaa tylsällä avaruusalusosiolla, joka saa varmasti paatuneimmat Star Trek –fanit orgasmin partaalle, mutta muuten ohjaa liian monta katsojaa pois. Onneksi jo hetken päästä deltakapseli ja Kapteeni Leo Davidson (Wahlberg) tupsahtavat vauhdilla jorpakkoon ja siitä suoraan rumasti örisevän apinalauman vangiksi. Ja yhtä lennokkaasti Kenraali Thade (Roth) osoittautuu ihmisvihaa potevaksi apinaskabbariksi, Ari (Bonham Carter), siksi sankariemme ystäväksi ja Limbo (Giamatti) tarinan keventäjäksi.
Heikohkot henkilöhahmot (vai sanoisinko apinoita uhmaten "eläinhahmot" ?) haittaavat matkantekoa kohti lopputaistoa. Muutoksen saanut loppuratkaisu sentään toimii. Burton ei onnistu luomaan sitä tuttua ja mukaansatempaavaa fiilistä, johon on vuosien varrella totuttu. Originaaliversion katselusta on vierähtänyt jo muutama vuosi liikaa, joten lyttääviä vertailuja ei nyt suoriteta. Todetaan vain, että 2001 vuoden Apinoiden planeetta on aivan tavanomainen scifipätkä muiden joukossa. Se on helposti ennakoitava (siis ihan ilman niitä aiempia AP-leffojakin), Elfmanin turhan tasaisella musalla varustettu ja karvainen kuin gorilla. Kannattaa katsoa kertaalleen, jos haluaa tietää onko myös ihmisillä sielu, vai onko se vain apinoiden etuoikeus.
*** Spoilerivaroitus *** Apinoiden Planeetta on eräs sci-fi elokuvien virstapylväistä. Elokuva kertoi lentäjistä, jotka joutuivat aikamatkan vuoksi tekemään pakkolaskun Maahan tulevaisuudessa, jossa maata asuttivat ihmismäiset apinat jotka olivat orjuuttaneet ihmiskunnan. Erityisesti elokuvan erikoinen loppu onkin yksi elokuvahistorian upeimpia ja nyt Tim Burton yrittää pistää klassikkoa paremmaksi.
Tim Burtonin Apinoiden Planeetan lähtökohdat ovat jotakuinkin samat kuin alkuperäisklassikossa. Lähitulevaisuudessa avaruusaseman pilotti erehtyy matkaamaan tulevaisuuteen avaruusmyrskyn kautta ja päätyy pakkolaskuun vieraalle planeetalle, jota asuttavat apinat. Pah, miksi alkuperäisen version nähneet haluaisivat kokea kaiken uudestaan?
Olin jo alunalkaen erittäin skeptinen Burtonin mahdollisuuksiin selviytyä uuden version filmaamisesta. On suorastaan idioottimaista filmata klassikkoa uusiksi, sillä näkemyserot tuottajien välillä voivat johtaa ristiriitaiseen lopputulokseen ja toisaalta elokuva on jo kertaalleen nähty. Hieman yllättäen Burton onkin suoriutunut varsin mallikkaasti maailman uudelleen luonnista, sillä ristiriitaisuuksia edelliseen osaan ei löydy.
Alkuperäinen Apinoiden Planeetta kyseenalaisti ihmisyyden ylivertaisuuden. Burton päättikin kertoa uudenlaisen version samasta tarinasta ja onnistuu siinä loistavasti. Tarina kerrotaan samasta maailmasta, mutta eri henkilöistä. Tarinassa ei tällä kertaa painoteta ihmisten älyllisiä lahjoja (lentämistä, puhekykyä), vaan yhdenvertaisuutta apinoiden kanssa. Ihmiset käyvät suorastaan messianiseen taisteluun olemassaolonsa puolesta.
Kuten mainittua tuli, alkuperäisen elokuvan hienon lopun muuttaminen olisi suorastaan pyhänhäväistys. Silti Burton meni tuon virheen tekemään ja kirjoitti vapaudenpatsaskohtauksen pois elokuvasta. Hyvä niin, sillä Burton onnistui loistavasti jatkamaan edellisen elokuvan toisaalta keskeneräistä loppua. Hienointa viimeissä puolessa tunnissa on ettei katsoja todellakaan osaa arvata mitä tulee tapahtumaan, vaikka olisi aiemman version nähnyt kymmenen kertaa etu- ja takaperin.
Aiemman version katsoneena yllätyin positiivisesti. Tim Burton onnistui tehtävässä, jossa kenenkään ei olisi pitänyt kaiken järjen mukaan onnistua.
Nimimerkki: Reaktor
Tim Burton ja Apinoiden planeetta re-make. Burton tuo ilmiömäinen omien maailmojensa rakentaja tarttui rohkeasti aiheeseen uusien tekniikoiden ja visioidensa siivittämänä. Aihe on niin herkullinen, että odotukset elokuvan kohdalla ovat kohtuuttoman suuret. Uudelleen filmatisoinnit ovat aina mielenkiintoista katseltavaa, varsinkin kun mielenkiintoiset henkilöt tarttuvat ohjaajan puikkoihin.
Alkuperäinen Apinoiden planeetta oli aikoinaan megamenestys, joka jatkojalosti peräti neljä jatko-osaa kokoillan leffoja ja kokonaisen televisiosarjan. Vertailulta siihen ensimmäiseen 1968 ilmestyneeseen ei tietenkään voida välttyä, se on selvää. Varsinkin kun kyseessä on kuitenkin yksi scifi-leffojen merkkipaaluista. Itse perusasetelma on säilynyt samana. astronautti eksyy vieraalle planeetalle, jossa apinoiden ja ihmisten roolit ovatkin vaihtuneet. Apinat ovat ikäänkuin vallassa ja ihmisiä käsitellään kuten eläimiä.
Perusasetelman lisäksi joitain yhtymäkohtia lukuunottamatta Burtonin apinamaailma ei hienoista maskeista ja kulisseistaan huolimatta onnistu tuomaan tarinaan paljoa uutta. Siis pienoiselta pettymykseltä ei voi välttyä. Ja sehän alkaa risomaan mitä pidemmälle tarinassa edetään. Ajatus alkuperäisen leffan mukaan siitä, että apinoiden planeetta on itseasiassa tulevaisuuden ydinsodanjälkeinen maa, jossa apinat ovat ottaneet ihmisistä vallan, oli nerokas ja juuri tällaista vastaavaa jujua Burtonin versio jää kaipaamaan. Pientä kikkailua aikamatkustamisella ja evoluutiolla on toki mukana, mutta sehän jo nähtiin alkuperäisessä versiossa. Yksinkertaisesti Burtonin versio jää sieluttomammaksi. En tiedä vaikuttaako tähän alkuperäisversion voimakas vaikutus aikoinaan vai mikä.
Vaikka kyseessä onkin uudelleen filmatisointi on visuaalisuus Burtonimaisen voimakasta. Apinat liikkuvat ja elehtivät kuin apinat, vaikka keskustelut pääosin käydäänkin kielellisesti amerikan englannilla. Tim Rothin esittämä sotahullu pääpahis eroaa tietenkin edukseen. Hauska muuten seurata noiden erinomaisten maskien takaa kuinka kuitenkin tiettyja piirteitä oikeiden näyttelijöiden lärveistä todellakin on mukana apinoidenkin naamoilla.
Rap-kuninkaasta ja Calvin Klein -kalsarimallista oikeaksi näyttelijäksi noussut Mark Wahlberg vetää roolin rutiininomaisesti. Ei siis mitään ihmeellistä. Mestariroolissaan Boogie Nightsissä tekosladdin heilutelun jälkeen ei äijä vastaavaan suoritukseen näyttelijärintamalla valitettavasti ole yltänyt. Toinen tapaus on Estella Warren, joka vetää "vastaroolin". Jos naisnäyttelyn taso alkaa olla tätä puu-ukko-osaston luokkaa (tai siis puuakka) niin on aika huolestua. Kauniit kasvot ei todellakaan paljoa pelasta, senhän eukko todisti jo Drivenissä.
Kokonaisuus siis kärsii pahasti alkuperäisteoksen erinomaisuudesta. Omillaan sillä olisi ehkä ollut paremmat mahdollisuudet. Liian suuret odotukset myös hieman pilaavat kokonaisuutta. Ei tämä nyt aivan kauheeta tuubaakaan ole, mutta edellämainitut olosuhteet huomioon ottaen lopputulos kärsii. Paljon parempaan siis puitteet olivat olemassa ja päädyttiin keskivertoon viihdepläjäykseen.
Pläjäys, jossa synkistellään ajatuksella jos ihminen ei olekaan luomakunnan kruunu. Ollaan vuodessa 2029. Mark Wahlberg esittää astronautti Leo Davidsonia. Tämä ajautuu avaruudessa lymyävään madonreikään rutiinilennollaan. Heppu paiskautuu reilusti ajassa eteenpäin ja joutuu ihmisapinoiden asuttamalle planeetalle.
Apinat ovat täysin ihmisen kaltaisia kaikkine metkuineen. Ainoa asia mikä nämä erottaa homo sapiensista on karvapeite ja pakkoliikkeet, jotka ilmenevät loikkimisreaktiona. Apinat kohtelevat planeetan ihmisiä kuin karjaa. Leo päättää näyttää mikä rotu on se alkuperäinen rulettaja. Leo saa apua simpanssiaktivistilta sekä pieneltä joukkiolta ihmiskapinallisia. Nämä matkaavat kielletylle alueelle selvittääkseen totuuden planeetan ja apinoiden historiasta.
Leffan kaikki elementit ovat ennestään tuttuja karvapeitteettömistä pläjäyksistä. Maskeeraus on erinomaista ja apinoista ei ajattele oikeastaan kertaakaan, että tuolla on oikeasti ihminen sisällä. Niin ovat Cheetahit luonnollisen näköisiä. Tämä edesauttaa tottakai tarinan nauttimista. Kieltämättä herättää suurta kunnioitusta, että erikoistehoisteisiin ei sorruta liikaa. Nämä palvelevat täysin tarinaa.
Arska muistaa joskus pygminä katselleen töllöttimestä Apinoiden planeettaa. Hämärä muistikuva sarjasta; se oli jännä ja erikoinen. Kun rainan on nähnyt niin voi todeta, että kaikki nuoruuden leffa- ja tv-muistojen huiput tulee näköjään tasoiteltua. Arska odotteleekin jo seuraavaa... Kyllä tämäkin tapaus perusviihdykkeen mitat täyttää, mutta samaa fiilistä aiheesta ei jää kuin joskus muinoin. Arska uskoo vakaasti, että tämän päivän pygmit kokevat tämän päivitetyn pläjäyksen parissa samaa tunnekuohua kuin Arskakin muinoin.























































