Perikato (2004)
- Alkuperäinen nimi:
- Der Untergang
- Tuotantovuosi:
- 2004
- Ohjaajat:
- Oliver Hirschbiegel
- Pääosissa:
- Alexandra Maria Lara, Bruno Ganz, Christian Berkel, Corinna Harfouch, Juliane Köhler, Thomas Kretschmann, Ulrich Matthes
- Maat:
- Saksa, Italia
- Pituus:
- 150 min
- Genret:
- Draama
Keskiarvo
Arvostelut (6): 
Pikatuomiot (233):
Oma pikatuomio
Keväällä 1945 natsi-Saksa on luhistumassa. Neuvostoliiton puna-armeija rynnistää Berliiniin ja Adolf Hitler lähimpine alaisineen joutuu lopulta kohtaamaan totuuden: mitään ei ole enää tehtävissä.
Bruno Ganzin esittämä Hitler on onnistunut. Ganz huutaa, räyhää ja käyttäytyy kuin Hitler konsanaan liikutellessaan olemattomia divisiooniaan Saksan kartalla samalla kun pommitus tuhoaa Berliiniä. Sotaisimpia toimintajaksoja elokuvassa koetaan lasten ja vanhusten taistellessa epätoivoisesti tuhoutuneilla kaduilla. Tapahtumia seurataan myös Hitlerin nuoren sihteerin Traudl Jungenin näkökulmasta, joka on monien muiden tapaan todellinen henkilö.
Perikato on merkittävä toiseen maailmansotaan ja etenkin Hitleriin perustuva elokuva, sillä ensinnäkin se on saksalaisten tekemä ja se näyttää Hitleristä ja tämän läheisistä puolen, jota ennen oikeastaan ei ole näytetty. En tiedä onko terminä inhimillistäminen oikea valinta tämän elokuvan rooleja analysoitaessa, mutta Hilter ensinnäkin vaikuttaa enemmän vanhalta, heikolta ja vainoharhaiselta äijänkäppänältä kuin suurelta ja mahtavalta valtakunnanjohtajalta, joka sormeaan heilutellen pystyy liikuttamaan armeijoitaan milloin minnekin. Ja juuri tästähän Hitlerin viimeisinä päivinä oli kysymys: kun kaikki oli menetetty, jäi vaihtoehdoksi enää itsemurha.
Elokuva on tyyliltään saksalaisen täsmällinen, hieman liian ylipitkä ja paljon dialogia sisältävä paketti, valaistukseltaan ja tunnelmaltaan jälki on hienoa. Extended Version -dvd:llä leffa tosin on jaettu hölmösti kahteen osaan, mikä vaatii valikoissa ylimääräistä näppäilyä ja kelailua.
Pisteet:
Arvosteltu: 04.05.2008
Katsottu: Kotona
Mies ja hänen visionsa. Pahamaineisen tullimiehen poika, ensimmäisen maailmansodan lähettikorpraali ja epäonnistunut taiteilja, joka onnistui irroittamaan itsensä asiayhteydestä tehden itsestään ajattoman symbolin. Adolf Hitler oli jopa useimpien aikalaistensa silmissä lähestulkoon myyttisen epätodellinen hahmo. Tyly totuus kuitenkin on, että Hitler oli hyvinkin todellinen ja että hänen edustamansa puhdas pahuus oli sekin käsinkosketeltavan konkreettista.
Kolmas valtakunta on synkkä luku maailmanhistoriassa, mutta siitä huolimatta tai oikeastaan juuri siitä johtuen kyseistä aikakautta ei sovi koskaan unohtaa. Oliver Hirschbiegelin ohjaama Der Untergang yrittää omalta osaltaan kantaa kortensa kekoon tämän asian puolesta. Elokuva pyrkii valottamaan Hitlerin ja hänen lähipiirinsä viimeisiä kylmäverisiä ratkaisuita Natsi-Saksan lopullisen murtumisen kynnyksellä.
Elokuvan keskipiste on sveitsiläisnäyttelijä Bruno Ganzin suvereeni Führer-tulkinta. Der Untergangia on täysin käsittämättömästi moitittu Hitlerin inhimillistämisestä ja kansallissosialismin glorifioinnista. Moinen tuomitseminen on pointin missaamista. Hitler oli ihminen ihan siinä missä minä ja sinäkin olemme. Ihminen kykenee sanoinkuvaamattomiin kauheuksiin ja se on luonnollinen, joskin pelottava osa ihmisyyttä. Juuri tämän Bruno Ganz tuo loistavasti esille roolisuorituksessaan. Ganzin viimeisten päivien Hitler on hermostosairaudesta kärsivä raihnainen ja vainoharhainen käppänä, joka syö pelkkää kasvismössöä samalla kuin jakelee kuolemantuomioita yksityisbunkkerinsa uumenista. Ganzin maalaama muotokuva on yksinäinen, säälittävä ja hauras, mutta tietenkään katsoja ei kykene tuntemaan minkäänasteista sympatiaa.
Ganzin roolityö on siis äärimmilleen hiottu timantti, mutta muuten Der Untergang ei kestä kertakatselua enempää. Elokuva on persoonaton ja ammattitaitoinen kuin saksalainen luksusauto konsanaan. Kaikki on tehty viimeisen päälle pieteetillä, mutta elokuvasta ei saa mitään sen kummempaa otetta. Kaksi ja puolituntinen hurahtaa hetkessä, mutta lopputekstien rullatessa katsoja ei ymmärrä Hitleria sen paremmin kuin koskaan aiemminkaan. Natsi-Saksaa ja sen johtajia koskevaan keskusteluun Der Untergang ei myöskään tuo mitään uutta.
nimimerkki: esimies
Pisteet:
Arvosteltu: 30.07.2006
Katsottu: DVD
Der Untergang on tositarina maailman ehkäpä murhanhimoisimman järjestelmän, kansallissosialistisin opein johdetun Natsi-Saksan ja sen johtajien saapumisesta teidensä lopulliseen päätepisteeseen. Huhtikuuhun 1945 mennessä natsit on murskattu ja ajettu pakoon kaikilla rintamilla eivätkä edes Joseph Goebbelsin paatokselliset propagandapuheet tai itsensä Adolf Hitlerin rautainen tahto enää muuta miksikään sitä tosiasiaa, että tuhatvuotiseksi aiottu Kolmas valtakunta lakkaa olemasta vain ensimmäisen vuosikymmenensä jälkeen. Samalla kun Liittoutuneiden joukot lännestä ja Neuvostoliiton armeija idästä lähestyvät Berliiniä vääjäämättä, piileskelee natsien komentohierarkian terävin kärki Hitlerin Berliinin bunkkerissa, missä Hitler vielä epätoivoisesti valmistelee kaiken jälleen hyväksi muuttavaa vastaiskua joukoilla, joita ei tosiasiallisesti enää ole olemassakaan.
Todellakin, Der Untergang on pelottavan tehokas kuvaus hulluuden riivaamista ja julmaa idealismia sokeasti seuraavista ihmisistä joiden johdolla Kolmas Valtakunta toimi ja tuhosi yli vuosikymmenen. Kun absoluuttisen vallan päivät lopulta päättyvät, on mielenkiintoista seurata miten itse kukin Hitlerin seurueesta joutuu ottamaan tilanteen vastaan. Pakotietä ei ole ja vaihtoehdot tuntuvat monelle olevan selvät, voitto tai kuolema. Antautuminen kansallissosialismin vihollisille ei kelpaa. Kaikkein julmimmin tämän tekee selväksi itse Hitler, joka varsinkin nyt, täydellisen tappion kynnyksellä osoittaa täysin peittelemättä täydellistä piittaamattomuutta jopa oman kansansa selviämistä kohtaan. Bruno Ganzin suoritusta Hitlerinä on ylistetty taivaisiin ja allekirjoittanut ei voi muuta kuin yhtyä vallitsevaan mielipiteeseen. Ganzin Hitler on täydellinen kuvaus maailmanhistorian verisimmästä diktaattorista. Täydellinen juuri siksi, että elokuva esittää Hitlerin pahuuden realistisesta näkökulmasta. Hitleriä ei ole tässä yliampuvasti demonisoitu itsensä Perkeleen ruumiillistumaksi, vaan tekijät ovat mieluummin lähteneet piirtämään kuvaa vanhasta ja ruumiiltaan heikosta miehestä joka on henkisesti hyvin sairas ja kadottanut todellisuudentajunsa täysin. Kenestä tahansa olisi voinut tulla samanlainen, mutta niin siinä vain kävi, että tämä osa lankesi eräälle Adolf Hitlerille Itävallasta.
Kiinnostavaa on seurata myös Hitlerin valtaan avustaneiden ja häntä tukeneiden henkilöiden käyttäytymistä. Ei oikeastaan ole väliä ketä tarkastelee, kaikilla tuntuu viiraavan päästä enemmän tai vähemmän. Ehkäpä paras esimerkki Hitlerin mielisairauteen saakka uskollisista lakeijoista on juuri Joseph Goebbels, mies natsien propagandakampanjoiden takana. Vielä senkin jälkeen kun muut olisivat jo kypsiä pakenemaan Berliinistä, Goebbels pysyy uskollisesti Führerin rinnalla ja uhmaa jopa tämän itsensä antamaa käskyä lähteä pakoon sen jälkeen kun Führer itsekin joutuu myöntämään että kaikki on menetetty. Siitä huolimatta Goebbelsissä ei kuitenkaan ole pätkääkään miestä estämään lastensa myrkyttäminen kuoliaiksi, kun vaimo Magda saa päähänsä että elämä maailmassa ilman kansallissosialismia on liian kova pala nieltäväksi.
Sitä mukaan kun natsi toisensa jälkeen joutuu hyväksymään maailmanjärjestyksensä kaatumisen ja itsemurhista heidän keskuudessaan tulee melkeinpä muoti-ilmiö, tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että edes yksi ihminen, Hitlerin sihteeri Traudl Junge, pystyy kaiken tämän hulluuden keskellä pitämään järjen päässään. Traudl Junge onkin Hitlerin ohella toinen elokuvan keskushahmoista, ja Alexander Maria Laran roolisuoritus jatkuvia järkytyksiä kokevana, mutta järkensä silti säilyttävänä Jungena on uskottava.
Katselen mielelläni elokuvia joissa esitellään hullujen, tai muuten vain eksentristen ihmisten järjen (tai järjettömyyden) juoksua. Jos tämäntyylinen elokuva on hyvin toteutettu, se antaa paljon ja tässä suhteessa Der Untergang ei petä. Toteutus on saksalaiselle täsmällisyydelle sopivasti kaikin puolin onnistunut ja loppuun hiottu näyttelijänsuorituksista lavasteisiin. Vaikka Bruno Ganz Hitlerinä varastaakin melkein jokaisen kohtauksen joissa on mukana, ei muunkaan kastin näyttelijänsuorituksissa ole yhtään ainutta epäonnistumista ja aivan erityismaininnan haluaisin antaa Juliane Köhlerille, jonka rankkaa todellisuuspakoa kaikkine juhlimisineen aivan viimeiseen saakka harrastava Eva Braun oli kertakaikkisen vakuuttava omaan ajatteluun täysin kykenemättömänä bimbona. Ja mitä esimerkiksi tarinankerrontaan tulee, ohjaaja Oliver Hirschbiegel pitää sen koko ajan hienosti asialinjoilla. Hän esittelee tilanteet katsojalle kaikessa rujoudessaan, muttei ala itse missään vaiheessa toi!
mimaan poliisina, tuomarina ja teloittajana, vaan jättää tuomion antamisen viisaasti jokaisen katsojan omaan harkintaan. Joku voi ehkä pitää elokuvan 150 minuutin pituista kestoa liian pitkänä, mutten itse pitänyt sitä ongelmana. Pidän elokuvista jotka todella syventyvät tarinansa kertomiseen ja henkilöhahmojen syventämiseen ja omasta mielestäni Der Untergangin jokainen minuutti oli saatu täytettyä niin, että mielenkiinto elokuvan tapahtumiin pysyi alusta loppuun.
Summa summarum, tämä elokuva on hyvin merkittävä teos, asiallinen muistutus siitä, mikä pahimmillaan on seuraus jos kukaan ei nouse kyseenalaistamaan valtaapitävän järjestelmän väärinkäytöksiä, koska käsistähän se mopo lopulta karkaa ja seurauksena on pelkkä Perikato. Sen jälkeen ei muuta kuin itketä eikä voittaja ole kukaan.
nimimerkki: JAMO
Pisteet: 
Arvosteltu: 19.09.2005
Katsottu: DVD
Arvostelija
JAMO
Vieras
Kohua ja kehuja niittänyt Perikato on kaikenkaikkiaan melko onnistunut teos hitlerin viimeisistä päivistä. Ehkäpä kohua ja kehuja on kertynyt silti vähäsen liika sillä mikään mestariteos perikato ei kuitenkaan ole.
Aivan heti alkuunsa täytyy kehua todella upeaa näyttelijätyöskentelyä. Hitlerin roolissa nähtävä Bruno Ganz on todellinen Führer joka eläytyy täysillä vanhan Hitler rooliin. Ganzin roolityö on upeinta mitä valkokankaalla on pitkään aikaan nähty. Tätä minä kutsuisin huippunäyttelyksi. Muitakaan näyttelijöitä ei käy vähätteleminen, vaikka Ganz onkin roolissaan tyäsin omiaan ja muiden yläpuolella hoitaa loputkin näyttelijät roolejaan todella vankalla ammattitaidolla. Hahmothan perustuvat oikeisiin ihmisiin joten ainakaan ei voi mennä valittamaan että he olisivat huonosti tai sanoisinkin epärealistisesti kirjoitettuja. Käsikirjoituksessa ei oel muutenkaan tingitty realismista, jonka näkee oikeastaan koko elokuvan miljöössä.
Perikatoa on syytetty siitä että se inhimillistää hirviömäistä Hitleriä liikaakin. Itse en tähän leiriin jakaudu sillä vaikka onhan elokuva varmasti ensimmäisiä leffoja jotka kuvaavat Adolffia ylipäätänsäkkään ihmisenä on elokuvan Aatu raivokohtauksineen ja psykoottisuuksineen minusta kaukana sympaattisesta hahmosta. Tälläiseksi minä ainakin osaisin Hitlerin kuvitella ja täytyyhän nyt silti myöntää että vaikka Hitler olikin todellinen maanpäällinen saatana oli hän kuitenkin vain ihminen, vaikkakin todella paha sellainen ja juuri sellaisena Perikato hänet kuvaa.
Oliver Hirschbiegelin ohjauksesta en löydä pahaa sanottavaa. Sodan ankea tunnelma välittyy katsomoon saakka aina epätoivoisista itsemurhista rankkoihin pommituksiin. Heikoimman lenkin elokuvaan luokin erilaiset sivutarina, jotka ovat varsinkin alussa melkoisen puuduttavaa seurattavaa. Lopultahan nämä tarinat ovat kokonaisuuden kannalta melko tärkeitä ja kuvaavatkin sotaa hienosti eri näkökulmista. Kiintoisin näkökulma nyt sattuu vain olemaan se Hitlerin näkökulma. Vaikka Hitleristä revitäänkin persoonana paljolti irti ei sivujuonien saksiminen ja enemmän Hitleriin keskittyminen olisi ollut pahasta. Myös pituutta olisi saatu näin karsittua pois ja oikeastaan vasta yli puolessa välissä leffa herää loistoonsa mitä se sitten meneekin koko loppuaikansa.
Kyllähän Perikato on hieno elokuva en sitä kiistä. Se kuvaa mielenkiintoista aihetta, mutta ei niin mielenkiintoisella tavalla. Erilaiset näkökulmat sodan hulluuteen ovat sinänsä ihan OK, mutta laahauttavat tarinaa liikaakin. Mikään natzismin ylistyslaulu tai Hitlerin tekoja puolustava leffa tämä ei ole. Se vaan esittää asiat niinkuin ne ovat historiallisia faktoja pitkin.
nimimerkki: Siperia Jones
Pisteet:
Arvosteltu: 03.05.2005
Katsottu: Teatterissa
Paikka on Berliini. Aika on Huhtikuun loppu 1945. Henkilöt ovat Führer-bunkkerin henkilökuntaa ja Valtakunnankanslerin ystäviä ja työtovereita.
Huimaavaa menestystä nauttinut Der Untergang on kaiken hyvän julkisuuden ansainnut. Kyseessä on loistava, historiallisesti millintarkka draama Adolf Hitlerin elämän viimeisistä päivistä piiritetyssä Berliinissä. Ja tämä historiallinen spektaakkeli kerrotaan nuoren sihteerin, Traudl Jungen, näkökulmasta. Mitäpä muuta juonesta voi kertoa? Sen voi lukea lukemattomista historian kirjoista ja muista vähemmän viihteellisistä lähteistä.
Näyttelijöiden suorituksia ei voi ylistää riittävää määrää. Bruno Ganzin suoritus Adolf Hitlerinä ei ole näyttelemistä, vaan olemista. Hitlerin raivokohtaukset ja tärinät ovat uskomattoman uskottavia luoden kuvan väsyneestä, vanhentuneesta ja toivonsa menettävästä diktaattorista, joka kaikesta karmeudestaan huolimatta on ihminen. Julianne Köhlerin suoritus Eva Braunina on historialliselta arvoltaan ja kiinnostukseltaan mitätön, eli sellaisena se on myös loistavaa työtä. Eva Braun oli raa'asti sanottuna tyhmä blondi, joka rakasti Hitleriä ja jota Hitler rakasti omalla tavallaan. Nämä kaksi muodostavat traagisen keskipisteen.
Kammottavana vastakohtana synkeälle Adolfille ja tietämättömälle Evalle on herraspari Joseph ja Madga Goebbels. On mahdotonta kuvailla, kuinka iljettäviä olentoja aattteellinen fanatismi saa aikaan. Mikäli tarkoitus on saada katsoja vihaamaan sydämensä pohjasta, tarkoitus on onnistunut. Ulrich Matthes ja Corinna Harfouch tekevät loistavaa työtä.
Ohjaus on laatutyötä. Hirschbiegel ei pelkästään käsittele Hitlerin näkökantaa, vaan tuo mukaan myös tavallisten Berliiniläisten näkökantaa surkeasta tilanteesta ja erityisesti oikean Traudl Jungen kommentit elokuvan alussa ja lopussa saavat aikaan nöyrän ja asiallisen draaman. Asiallisesti mukaan tuodaan apokalypiset mielialat Führer-bunkkerin sisuksista näkösälle luoden ajoittain jopa surrealistisia näkyjä.
Historiallista draamaa parhaimmillaan. Kuvaus lopullisesta tuhosta sen kauheimmassa ja kauneimmassa muodossa.
nimimerkki: Jurpo
Pisteet:
Arvosteltu: 02.05.2005
Katsottu: Teatterissa
Hitlerin Adolf, "kaikkien kaveri" ja "leppoisa naapurinsetä" on totisesti mies, jonka ote ei hellitä haudankaan takaa. Jokainen Natsi-Saksan pahamaineisen diktaattorin elämästä kertova taideteos on joutunut tarkan syynin alle eikä Oliver Hirschbiegelinkaan (Mm. Das Experiment) tuore jättimenestys ja Oscar-ehdokas Perikato (Der Untergang) tehnyt poikkeusta. Teosta syytettiin mm. Hitlerin liiallisesta inhimillistämisestä ja jopa natsismin kannattamisesta. Tiedä häntä sitten, ainakin ylenpalttinen kohkaaminen on erinomainen tapa jujuttaa kansaa lippuluukulle (Minäkin erehdyin...) . Onneksi Der Untergangissa on myös ainesta kaikkeen hypetykseen nähden.
Berliini, hutikuu 1945. Neuvostoliiton Puna-armeija piirittää raunioitunutta pääkaupunkia lähes joka suunnalta ja Natsi-Saksan sotilasmahti on muisto vain, paitsi 56-vuotiaan Führerin (Bruno Ganz) mielikuvituksessa. Kaikkialla vallitsee kaaos ja kenraalit yrittävät suostutella Hitleriä seurueineen pakenemaan Berliinistä mutta varoitukset kantautuvat kuuroille korville. Hitlerin bunkkerissa kymmenien metrien syvyydessä jokainen valtakunnan ykkösmiehistä (ja -naisista) joutuu tekemään tiliä menneisyytensä ja tekojensa kanssa.
Der Untergang on kiehtova ajankuva luhistuvasta suurvallasta, jota epätoivoiset puoluefanaatikot yrittävät pitää viimeiseen asti pystyssä hakaristit silmissä kiiluen. Suurimmilta osin Hitlerin komentobunkkereissa lähes näytelmänomaisesti pysyttelevä teos luo välillä silmäyksiä myös tavallisen kansan Berliiniin ja sen tulihelvettiin. Pitkälti ihmissuhdevetoista kuvausta Berliinin viimeisistä päivistä kantavat suurelta osin näyttelijäsuoritukset, joista elokuvan punaisena lankana toimii Bruno Ganzin hyytävä roolityö sairaana Hitlerinä. Ganz piirtää unohtumattoman henkilökuvan kuihtuneesta ja raihnaisesta Johtajan irvikuvasta, jonka mielessä vielä kiiltää ihannekuva Tuhatvuotisen valtakunnan loistosta. Kuten todettua, monet ovat syyttäneet elokuvaa Hitlerin henkilökuvan liiallisesta kiillottamisesta, mitä ainakin tämä tykittäjä kummaksuu suuresti, Ganzin Hitler kun on lähinnä kaukana sympaattisesta vainoharhaisine raivokohtauksineen. Ganzin Hitler on kuitenkin myös inhimillinen, ei niinkään pahuuden ruumiillistuma vaan vanha, sairas mies joka on hukannut todellisuudentajunsa sodan myllerryksessä. Uskomattoman intensiivistä työtä, jota tämä tykittäjä vertaisi jopa Chaplinin vastaavaan käsillä huitomiseen.
Muut näyttelijät jäävät väistämättä Ganzin jalkoihin, vaikkakin Juliane Köhlerin Eva Braun eroittuu edukseen. Valitettavasti monet Kolmannen valtakunnan johtohenkilöistä (Göbbelsit, Speer etc.) jäävät kovin ohuiksi tuttavuuksiksi eikä heidän kohtaloistaan saa oikein kosketuspintaa, lukuun ottamatta Göbbelsien monilukuisen perheen sinänsä karmeaa kohtaloa. Tosin tässä onkin lähdetty tekemään lähinnä historiallista dokumenttia eikä taide-elokuvaa ja tällaisena kovin tv-mäiset näyttelijät ajavat toki asiansa. Ulkoisesti rainassa on kaikki kunnossa. Pommit tärisyttävät teatterin penkkiä ja produktioon on selkeästi panostettu aikaa ja vaivaa, mikä näkyy lopputuloksen ulkoasussa. Ajoittain teos sortuu hivenen jenkkityylin apinointiin, sentimentalismissa rämpimiseen sekä Stephan Zachariaksen turhankin pauhaavalla soundtrackilla mässäilyyn, mikä ei kuitenkaan horjuta draamallisesti vahvaa kokonaisuutta järin uhkaavasti. Pituuttakin olisi voitu nipistää ehkä ihan pikkuisen, ehkä vartin, ja tahtia tiivistää, nyt osa juonikuvioista jää selkeästi hajanaiseksi.
Perikadolla on omat kompastuskivensä, kuten spektaakkeleissa yleensäkin, mutta kokonaisuus on selkeästi enemmän kun osiensa summa. Saksalaisille teos on kulttuurihistoriallinen merkkipaalu, onhan kyseessä ensimmäinen saksalaisten itsensä piirtämä Hitler-kuvaus toisen maailmansodan jälkeen, mutta ulkomaisellekin katsojalle teos tarjoaa saksalaisella jämäkkyydellä kootun kuvauksen Kolmannen valtakunnan ja sen myötä sankaritarinoiden luhistumisesta. Elokuvallisilla tai taiteellisilla saavutuksilla se ei juhli, mutta historiallisena draamana se on selkeästi genrensä kärkeä, jo pelkästään Ganzin unohtumattoman roolisuorituksen ansiosta.
Pisteet:
Arvosteltu: 30.01.2005
Katsottu: Teatterissa
