Bram Stokerin Dracula (1992)
- Alkuperäinen nimi:
- Bram Stoker's Dracula
- Tuotantovuosi:
- 1992
- Ohjaajat:
- Francis Ford Coppola
- Pääosissa:
- Anthony Hopkins, Gary Oldman, Keanu Reeves, Richard E. Grant, Sadie Frost, Tom Waits, Winona Ryder
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 123 min
- Genret:
- Draama, Trilleri, Kauhu
Keskiarvo
Arvostelut (4): 
Pikatuomiot (300):
Oma pikatuomio
Asianajaja Jonathan Harker (Reeves) matkustaa Transsylvaniaan tekemään kiinteistökauppoja kreivi Draculan (Oldman) kanssa. Ilmenee että linnan isäntään suhtaudutaan taikauskoisella kauhulla ja se on myös aiheellista. Hän on vampyyri joka päättää siirtyä Lontooseen ja tekeekin niin. Hän hyökkää rikkaan Lucy Westenran (Frost) kimppuun muuttaen tämän vampyyriksi. Lontooseen palaavan Harkerin ja Abraham Van Helsingin (Hopkins) johdolla värikäs seurue jäljittää Draculaa, joka hyökkää seuraavaksi Harkerin vaimon, Minan (Ryder) kimppuun. Kreivin takaa-ajo johtaa lopulta takaisin linnaan, missä käydään tiukka taistelu. Paha kuolee. Loppu.
Dracula on lukemattomia kertoja filmatisoitu teos ja taso on ollut vaihteleva. Coppolan teos pyrkii olemaan ehdoton tulkinta ja erinomaisista puitteistaan huolimatta se epäonnistuu siinä. Lavastus on komea ja muutenkin elokuva näyttää ja kuulostaa erinomaisen hyvältä. Nimiroolin Oldman ei ole mitenkään heikko ja muu kaarti on myös hyvässä vedossa. Anthony Hopkins on hyvin eksentrinen persoona ja sekopäistä Renfieldiä tulkitseva Tom Waits on todellakin sekopää.
Heikkous on käsikirjoituksessa. Alkuperäinen romaani on hyvin suoraviivainen jännitysromaani runsaalla toimintamäärällä, ja hyvin suoraviivaisilla henkilöillä pyrkii Coppolan tulkinta luomaan siitä siirappisen romanssin. On vaikea ajatella että säälimätön ja epäinhimillinen tappokone olisi kuitenkin imelän pehmo myös sisäiseltä luonteeltaan.
Yhteenvetona Coppolan versio Draculasta on erittäin kaunis ja tunnelmallinen teos, mutta sen kokonaisuus on laho. Hienot yksittäiset kohtaukset eivät kykene peittämään imelää yritystä tehdä suorasta toimintaan perustuvasta viihteestä vakava romanttinen draama.
nimimerkki: Jurpo
Pisteet:
Arvosteltu: 12.06.2007
Katsottu: DVD
Kyllähän maailmaan vampyyrileffoja mahtuu. Kuten myöskin ihmisiä, jotka vihaavat niistä jokaista. Yleisesti ottaen tämän genren edustajat tuntuvat kärsivän pahasta arvostuksen puutteesta, vaikka tarkemmin rajattuna Dracula-aiheiset filmatisoinnit vaikuttavatkin olevan ainakin joissain tapauksissa pidettyjä. Tämä tosin pätee ainoastaan, mikäli nimihenkilöä esittää jompikumpi alalla kunnostautuneesta Bela Lugosi&Christopher Lee-kaksikosta, muilta osin Dracula-leffoja halveksitaan aivan yhtä paljon kuin tavallisia verenimijäleffojakin.
Vaan tämäpä ei ikävä kyllä passaa alkuunkaan, nimittäin kumpikaan näistä herroista ei ole saanut kunniaa näytellä kaikkien aikojen parhaassa Dracula-elokuvassa. Kyseinen leffa nimittäin on paljon näiden miesten urien kulta-aikaa myöhemmin valmistunut, nimestä lähtien alkuperäisteokselle uskollisena pysyvä Bram Stokerin Dracula.
Häpeäkseni paljastan heti alkuun, etten ole koskaan elokuvan pohjana toimivaa klassikkoromaania lukenut, mutta luotettavat lähteet kertovat, ettei ole tarviskaan, sillä leffa noudattelee kirjan juonta tarkemmin kuin yksikään aikaisempi aiheeseen liittyvä filmatisointi. Tarina siis käynnistyy, kun myöhemmin kreivi Draculana tunnettava prinssi Vlad ?seivästäjä? Dracul lähtee pyhään sotaan kristinuskon puolesta, kun pahat turkkilaiset alkavat käydä liian tuttavallisiksi. Prinssin parempi puolisko Elisabeta on hiukkasen huolissaan, kun vastassa on selvä ylivoima, eikä ole suinkaan taattua, että prinssi palaa prinsessansa luokse. Kuitenkin Vlad menee, näkee ja seivästää melkoisen joukon ihmisiä.
Kun voitokas Vlad palaa takaisin linnaansa, käykin ilmi, että paljon on ehtinyt tapahtua. Häviöstä käärmeissään olevat turkkilaiset ovat vähän huijanneet prinsessaa uskottelemalla, että prinssi on kaatunut taistelussa. Tämän seurauksena prinsessa on päättänyt, ettei elämällä ole merkitystä, ja on mennyt tekemään itsemurhan. Prinssi ottaa tapahtuman hiukka raskaasti, ja kieltää Jumalan sekä julistaa itsensä paholaismaiseksi yön olennoksi. Tällaisena hän sitten elää 400 vuotta yksinäisessä linnassa kreivi Draculan nimellä, kunnes Lontoosta asti löytyy hämmästyttävästi prinsessaa muistuttava naishenkilö. Pakkohan sinne on sitten päästä.
On suorastaan hämmästyttävää, ettei tästä elokuvasta puhuta sen enempää, kuin mitä siitä puhutaan. Eli ei juuri ollenkaan. Francis Ford Coppolalla, sillä yhden mafiatrilogian ohjaajalla, on nimittäin ollut visiota oikein useammankin leffaohjaajan edestä. Missään muussa Dracula-elokuvassa en ole nähnyt edes häivähdystä verenimijäkreivin arvolle sopivasta tunnelmasta, tässä sitä on oikein ämpärikaupalla.
Draculan tarina on esitetty kauttaaltaan teatterimaiseen tyyliin, mikä toimii käytännössä noin ziljoona kertaa paremmin kuin miltä se paperilla kuulostaa. Tapahtumat pyörivät 1800-luvun lontoossa, jolloin kaikki oli hieman kuivakkaa ja jäykkää, ja se toimii sitä paitsi oivana kontrastina sille, miten houkuttelevana ikuisessa tylsyydessä elävälle ilmenee Draculan syntisen aistikas, elävä maailma. Pahuus on aina kiehtonut ihmisiä, tämä on ehdottomasti yksi Draculan ja Minan romanssin syy ja sanoma.
Tätä pahuuden ilmapiiriä onkin sitten saatu elokuvaan kiitettävästi, kenties enemmän kuin mihinkään muuhun elokuvaan. Ikinä. Varjoilla kikkailut ja ruusujen kuihtumiset Draculan läheisyydessä ovat pieniä yksityiskohtia, jotka todella onnistuvat korostamaan sitä, kuinka paha, ja siis juuri tässä klassisessa mielessä paha, kreivi on. Vaan eipä se silmänruoka siihenkään lopu, äärimmäisen hienosti suunnitellut ympäristöt ja niitä kuvaavat kamerakulmat eivät koskaan onnistu tuntumaan tylsiltä. Leffa onkin täynnä pieniä yksityiskohtia, joita on mahdotonta selittää sanoin. Siksi kyseessä onkin yksi harvoista kirjafilmatisoinneista, jonka olemassaolo on perusteltu: siinä on niin paljon sellaista, joka toimii ainoastaan elokuvassa.
Vaikkei niinkään omaperäiseltä tunnukaan, yksi hienoimpia asioita elokuvassa oli Draculan kuvaaminen ihmisenä. Itse asiassa se toimii juuri Draculan kohdalla nerokkaammin kuin muiden hirviöiden. Näin yleisesti ottaenhan Dracula on kenties lähimpänä pahuuden ruumiillistumaa, näin ainakin yleisesti ajatellaan, ja näin on esitetty myös elokuvassa. Siitäkin huolimatta kuitenkin kaiken sen sisällä on ihminen, joka on ennen ollut aivan tavallinen tallaaja, jolla on ollut, ja on kenties vieläkin, aivan tavalliset tunteet. Näin voimakkaat vastavärit tekevät hahmosta paljon mielenkiintoisemman kuin muista Dracula-versioista.
Vaan on tästä hahmosta kuitenkin annettava suuri kunnia sen tulkitsijalle, Gary Oldmanille. Jo pelkästään kunnialla selviäminen näin ristiriitaisesta roolista vaatii aitoa taitoa, ja kun sitä pystyy vielä elävöittämään niin paljon, kuin Oldman tekee, niin voi vain nostaa hattua. Eipä sillä, etteivätkö muutkin näyttelijät ansaitsisi kunniaa. Yllättävästi Draculan rakastetun, Minan, roolissa nähtävä Winona Ryder ei jää ainoastaan (hyvin kauniiksi) koristeeksi, vaan pystyy pitämään itsensä aivan hyvin pinnalla muiden karismaattisten henkilöiden pyörityksessä. Erityismaininnan kuitenkin ansaitsee vielä Abraham Van Helsingiä esittävä Anthony Hopkins, joka kunnolla vauhtiin päästessään innostuu niin väkevään näyttelyyn, että tuli ja tappura suorastaan lentää ruudun läpi varomattomampien katselijoiden sukanterille. Itse asiassa koko joukosta pahan sanan ansaitsee ainoastaan Minan aviomiestä, Jonathan Harkeria, esittävä Keanu Reeves, jonka ei-näyttely tosin jollain sairaalla tavalla sopii Draculan täydelliseksi vastakohdaksi tarkoitettuun rooliin. Siltikin suoritus on joukon heikoin, siitä ei pääse mihinkään.
Kenties syy siihen, miksi leffa jakaa mielipiteitä ja kerää vihamiehiä on se, että se menee tylsän keskitien sijasta täysin oman tyylisuuntauksensa mukaan. Onhan se totta, että elokuvasta löytyy pikkuvirheitä, kuten paikoin liikaa hätäillyt kohtaukset, mutta se ei oikeastaan edes haittaa tässä tapauksessa. Bram Stokerin Dracula on tarinankuljetukseen pohjautumisen sijasta ehdottomasti tunneleffa, ja ainakin minussa heränneet tunteet olivat täysien pisteiden arvoiset.
nimimerkki: Aleksanteri
Pisteet:
Arvosteltu: 03.07.2005
Katsottu: DVD
Juoni lyhyesti: Draculan (Gary Oldman) rakastettu (Winona Ryder) tekee itsarin, koska kuulee että Dracula olisi kuollut. Niinpä miehen palattua sotareissulta hänen kuultuaan uutiset Dracula kiroaa Jumalan ja hänestä tulee vampyyri. 400 vuoden jälkeen Dracula löytää sattumalta rakastettunsa näköisen akan ja siitäkös sotku syntyy.
Tämän leffan oli jo pitemmän aikaa halunnut nähdä joten olin haltioissani kun se tuli telkkarista. Mutta filmi olikin täysi kaaos! Se oli toteutettu teatterimaisesti, jonka johdosta vuorosanat olivat toinen toistaan typerämpiä lärpätyksiä ja minimonologeja. Teatterimaisuuden takia näyttelijät elehtivät täydellisen epärealistisesti eivätkä edes Gary Oldman ja Anthony Hopkins "näytelleet" kuin joten kuten.
Lavastukset ja pienoismallit olivat näköjään tehty tahallaan huonosti, mikä toi lisää ärsytystekijöitä tähän filmiin. Ohjauksesta ei oikein voi sanoa mitään paitsi, että se sisälsi pari kivaa kikkaa, mutta siinäpä se. Jos nyt ruvetaan etsimään elokuvan valopuolia niin ne kallistuvat verenroiskeeseen. Ei tämä mikään splatteri tietenkään ole, mutta yllätävän verinen silti. Roiskekohtausten takia perseen puutuminen hellitti edes hiukan silloin tällöin.
Yhteenvetona totean, että tämä elokuva oli todella huono ja täysin turha tekele.
nimimerkki: mr. Ale
Pisteet:
Arvosteltu: 17.11.2003
Katsottu: Kotona
Arvostelija
mr. Ale
Vieras
Vampyyrielokuvia on tukuttain. Isossa osaa niistä häärää Dracula. Pelottavimpia tulkintoja tästä pedosta lienee Max Schreckin Nosferatu (elokuvasta Nosferatu, 1922), mutta kyllä tämän leffan kauhukreivi päihittää mennen tullen kaikkien aikojen verenjanoiset hämäräheebot. Gary Oldman vetäisee yhden uransa parhaimpiin kuuluvista rooleista sellaisella vimmalla, että herätti kauhua huhujen mukaan kuvausten ulkopuolellakin.
Karsimaa Garyltä ei todellakaan puutu. Eipä siis ihme, että viattomilta neitsyiltä, kuten hehkeältä Minalta (Ryder), menevät jalat alta. Minan nössö sulhasehdokas (Reeves) unohtuu oitis, kun transylvanialainen aristokraatti ilmestyy hänen elämäänsä. Vasta, kun kreivi on ryystänyt Minan ystävättären kuiviin, alkavat epäilykset herätä ja kuvioihin tulee mukaan toinen mahtihahmo: professori Abraham Van Helsing risteineen päivineen.
Proffaa esittää antaumuksella Anthony "Hannibal Lecter" Hopkins. Winona Ryderin väristessä ja henkäillessä näiden kahden pedon välissä Keanu Reeves kekkuloi pökkelösti Jonathan Harkerina kaukana poissa, keskellä vampyyriorgioita. Jännitys tihenee ja hipoo kattoa: tapahtuuko oikeus vai ei?
Vaikka loppuratkaisu saattaakin jo olla selvä, on elokuvaa silti ilo katsoa sen hyvien näyttelijöiden ja visuaalisen kauneuden vuoksi. Verellä ei mässäillä alituiseen, mutta ei sitä tarpeen tullen säästelläkään. Yksityiskohdat ovat kauniita ja äänimaailma lumoaa vähän kuin Kaisa Rastimon elokuvissa. Kokonaisuutena tämä versio Draculasta kuuluu niihin kauhuelokuviin, joita voi suositella hyvillä mielin heillekin, jotka eivät ko. genrestä välitä. Romantiikka pehmentää, mutta tuo myös riipaisevuutta kertomukseen. Elokuvan hirviö ei syntynyt vampyyriksi.
Pisteet:
Arvosteltu: 22.10.2002
Katsottu: VHS
