Kyllähän maailmaan vampyyrileffoja mahtuu. Kuten myöskin ihmisiä, jotka vihaavat niistä jokaista. Yleisesti ottaen tämän genren edustajat tuntuvat kärsivän pahasta arvostuksen puutteesta, vaikka tarkemmin rajattuna Dracula-aiheiset filmatisoinnit vaikuttavatkin olevan ainakin joissain tapauksissa pidettyjä. Tämä tosin pätee ainoastaan, mikäli nimihenkilöä esittää jompikumpi alalla kunnostautuneesta Bela Lugosi&Christopher Lee-kaksikosta, muilta osin Dracula-leffoja halveksitaan aivan yhtä paljon kuin tavallisia verenimijäleffojakin.
Vaan tämäpä ei ikävä kyllä passaa alkuunkaan, nimittäin kumpikaan näistä herroista ei ole saanut kunniaa näytellä kaikkien aikojen parhaassa Dracula-elokuvassa. Kyseinen leffa nimittäin on paljon näiden miesten urien kulta-aikaa myöhemmin valmistunut, nimestä lähtien alkuperäisteokselle uskollisena pysyvä Bram Stokerin Dracula.
Häpeäkseni paljastan heti alkuun, etten ole koskaan elokuvan pohjana toimivaa klassikkoromaania lukenut, mutta luotettavat lähteet kertovat, ettei ole tarviskaan, sillä leffa noudattelee kirjan juonta tarkemmin kuin yksikään aikaisempi aiheeseen liittyvä filmatisointi. Tarina siis käynnistyy, kun myöhemmin kreivi Draculana tunnettava prinssi Vlad ?seivästäjä? Dracul lähtee pyhään sotaan kristinuskon puolesta, kun pahat turkkilaiset alkavat käydä liian tuttavallisiksi. Prinssin parempi puolisko Elisabeta on hiukkasen huolissaan, kun vastassa on selvä ylivoima, eikä ole suinkaan taattua, että prinssi palaa prinsessansa luokse. Kuitenkin Vlad menee, näkee ja seivästää melkoisen joukon ihmisiä.
Kun voitokas Vlad palaa takaisin linnaansa, käykin ilmi, että paljon on ehtinyt tapahtua. Häviöstä käärmeissään olevat turkkilaiset ovat vähän huijanneet prinsessaa uskottelemalla, että prinssi on kaatunut taistelussa. Tämän seurauksena prinsessa on päättänyt, ettei elämällä ole merkitystä, ja on mennyt tekemään itsemurhan. Prinssi ottaa tapahtuman hiukka raskaasti, ja kieltää Jumalan sekä julistaa itsensä paholaismaiseksi yön olennoksi. Tällaisena hän sitten elää 400 vuotta yksinäisessä linnassa kreivi Draculan nimellä, kunnes Lontoosta asti löytyy hämmästyttävästi prinsessaa muistuttava naishenkilö. Pakkohan sinne on sitten päästä.
On suorastaan hämmästyttävää, ettei tästä elokuvasta puhuta sen enempää, kuin mitä siitä puhutaan. Eli ei juuri ollenkaan. Francis Ford Coppolalla, sillä yhden mafiatrilogian ohjaajalla, on nimittäin ollut visiota oikein useammankin leffaohjaajan edestä. Missään muussa Dracula-elokuvassa en ole nähnyt edes häivähdystä verenimijäkreivin arvolle sopivasta tunnelmasta, tässä sitä on oikein ämpärikaupalla.
Draculan tarina on esitetty kauttaaltaan teatterimaiseen tyyliin, mikä toimii käytännössä noin ziljoona kertaa paremmin kuin miltä se paperilla kuulostaa. Tapahtumat pyörivät 1800-luvun lontoossa, jolloin kaikki oli hieman kuivakkaa ja jäykkää, ja se toimii sitä paitsi oivana kontrastina sille, miten houkuttelevana ikuisessa tylsyydessä elävälle ilmenee Draculan syntisen aistikas, elävä maailma. Pahuus on aina kiehtonut ihmisiä, tämä on ehdottomasti yksi Draculan ja Minan romanssin syy ja sanoma.
Tätä pahuuden ilmapiiriä onkin sitten saatu elokuvaan kiitettävästi, kenties enemmän kuin mihinkään muuhun elokuvaan. Ikinä. Varjoilla kikkailut ja ruusujen kuihtumiset Draculan läheisyydessä ovat pieniä yksityiskohtia, jotka todella onnistuvat korostamaan sitä, kuinka paha, ja siis juuri tässä klassisessa mielessä paha, kreivi on. Vaan eipä se silmänruoka siihenkään lopu, äärimmäisen hienosti suunnitellut ympäristöt ja niitä kuvaavat kamerakulmat eivät koskaan onnistu tuntumaan tylsiltä. Leffa onkin täynnä pieniä yksityiskohtia, joita on mahdotonta selittää sanoin. Siksi kyseessä onkin yksi harvoista kirjafilmatisoinneista, jonka olemassaolo on perusteltu: siinä on niin paljon sellaista, joka toimii ainoastaan elokuvassa.
Vaikkei niinkään omaperäiseltä tunnukaan, yksi hienoimpia asioita elokuvassa oli Draculan kuvaaminen ihmisenä. Itse asiassa se toimii juuri Draculan kohdalla nerokkaammin kuin muiden hirviöiden. Näin yleisesti ottaenhan Dracula on kenties lähimpänä pahuuden ruumiillistumaa, näin ainakin yleisesti ajatellaan, ja näin on esitetty myös elokuvassa. Siitäkin huolimatta kuitenkin kaiken sen sisällä on ihminen, joka on ennen ollut aivan tavallinen tallaaja, jolla on ollut, ja on kenties vieläkin, aivan tavalliset tunteet. Näin voimakkaat vastavärit tekevät hahmosta paljon mielenkiintoisemman kuin muista Dracula-versioista.
Vaan on tästä hahmosta kuitenkin annettava suuri kunnia sen tulkitsijalle, Gary Oldmanille. Jo pelkästään kunnialla selviäminen näin ristiriitaisesta roolista vaatii aitoa taitoa, ja kun sitä pystyy vielä elävöittämään niin paljon, kuin Oldman tekee, niin voi vain nostaa hattua. Eipä sillä, etteivätkö muutkin näyttelijät ansaitsisi kunniaa. Yllättävästi Draculan rakastetun, Minan, roolissa nähtävä Winona Ryder ei jää ainoastaan (hyvin kauniiksi) koristeeksi, vaan pystyy pitämään itsensä aivan hyvin pinnalla muiden karismaattisten henkilöiden pyörityksessä. Erityismaininnan kuitenkin ansaitsee vielä Abraham Van Helsingiä esittävä Anthony Hopkins, joka kunnolla vauhtiin päästessään innostuu niin väkevään näyttelyyn, että tuli ja tappura suorastaan lentää ruudun läpi varomattomampien katselijoiden sukanterille. Itse asiassa koko joukosta pahan sanan ansaitsee ainoastaan Minan aviomiestä, Jonathan Harkeria, esittävä Keanu Reeves, jonka ei-näyttely tosin jollain sairaalla tavalla sopii Draculan täydelliseksi vastakohdaksi tarkoitettuun rooliin. Siltikin suoritus on joukon heikoin, siitä ei pääse mihinkään.
Kenties syy siihen, miksi leffa jakaa mielipiteitä ja kerää vihamiehiä on se, että se menee tylsän keskitien sijasta täysin oman tyylisuuntauksensa mukaan. Onhan se totta, että elokuvasta löytyy pikkuvirheitä, kuten paikoin liikaa hätäillyt kohtaukset, mutta se ei oikeastaan edes haittaa tässä tapauksessa. Bram Stokerin Dracula on tarinankuljetukseen pohjautumisen sijasta ehdottomasti tunneleffa, ja ainakin minussa heränneet tunteet olivat täysien pisteiden arvoiset.
nimimerkki: Aleksanteri
