Kreivi Draculan ja Jonathan Harkerin välinen kamppailu on siirretty valkokankaalle lukemattomia kertoja. Aiheen ensimmäinen filmatisointi Nosferatu (1922) on mielestäni edelleen, jollei se kaikkein pelottavin vampyyrileffa, niin ainakin sieltä laadukkaimmasta päästä, vaikka ajan hammas onkin kyseistä elokuvaa päässytkin puraisemaan aika pahasti. Oman aikansa lapsena Nosferatu on kuitenkin aivan käsittämättömän hieno elokuva, kiitos varsinkin Max Schreckin tulkitseman Kreivi Orlockin. Mutta mitä mieltä pitäisi olla nykyteknologian tuella, valtavalla rahalla tuotetusta ja erään kaikkien aikojen kyvykkäimpiin lukeutuvan elokuvantekijä Francis Ford Coppolan ohjaamasta vampyyri”kauhusta”, joka on vanhentunut jo valmistuessaan? Bram Stokerin Dracula on nimittäin todella paska elokuva, joka ei ole kauhua nähnytkään, jonka jännitys ei jännitä ja jonka draama on tyystin vailla dramatiikkaa.
Juoni on se sama kuin kaikissa muissakin aiheen filmatisoinneissa. Jonathan Harker (Reeves) käväisee Transylvaniassa, tapaa Kreivi Draculan (Oldman) joka rakastuu hänen vaimoonsa (Ryder), palaa Draculan kintereillä kotiinsa Lontooseen ja pyytää vampyyrintorjuja Abraham van Helsingin (Hopkins) avukseen tappamaan tuon yön pedon. Käsikirjoittaja James V. Hart tosin on ryydittänyt juttua useammallakin rakkausdraaman tapaisella. Mitään rottamaista, jo olemuksellaan pelottavaa, Nosferatu-hirviötä on turha odottaa, vaan Coppolan visio pelottavasta vampyyrikreivistä muistuttaa lähinnä vanhoissa oikeussalidraamoissa esiintyviä peruukkipäisiä tuomareita. Gary Oldman nimiroolissa yrittää parhaansa, mutta jää armotta typerän elokuvan jalkoihin eikä onnistu luomaan hahmolleen sellaista karismaa, jonka voimalla voisi olla pelottava. Hoopot efektit, joita elokuva vyöryttää aina Oldmanin ilmestyessä ruutuun, eivät paranna asiaa. Eivät ne huonolaatuisia ole, mutta ne on valittu huonosti: ketään ei yksinkertaisesti pelota, vaikka Draculan varjo temppuilisikin eläen omaa elämäänsä, tai hänen kuvajaisensa ei heijastuisi peilistä. Ne ovat vain kliseitä kliseiden perään.
Jos Gary Oldman onkin periaatteessa ”ihan OK”, niin muut näyttelijät ovat rehellisesti sanottuna huonoja. Keanu Reeves on sinänsä melko osaava näyttelijä, mutta olemukseltaan täydellisen sopimaton Harkerin rooliin. Sitä paitsi Reeves ei tee todellakaan parhaimpiinsa luettavaa roolisuoritusta. Sama pätee myös Winona Ryderiin, joka Draculan rakastettuna onnistuu olemaan vain astetta parempi kuin Reeves. Koko elokuva tuntuu kulminoituvan kuitenkin Anthony Hopkinsiin van Helsinginä. Hopkins on jäykkä, karismaton ja naurettavan mahtipontinen – kuten koko muukin elokuva.
Tämä onkin Bram Stokerin Draculan suurin kompastuskivi. Coppola on selvästi yrittänyt tehdä elokuvastaan visuaalisesti kauniin ja tunnelmallisen, tavoitellen kenties samantapaista tyyliä, mikä oli alkuperäisteoksen kirjoittamisajankohtana tyypillistä. Tämä on kuitenkin huono päätös, joka on johtanut huonoihin seurauksiin ja lopputuloksena on huono elokuva. Tietyt asiat eivät yksinkertaisesti ole mahdollisia, ja yksi näistä asioista on 1800-luvullakin vanhentuneen kirjallisen tyylin siirtäminen elokuvamuotoon 2000-luvun kynnyksellä, ilman että lopputulos rämpii jossain naurettavan mahtipontisen ja rehellisesti vain tylsän rajamailla. Coppola on epäonnistunut sen tunnelman luomisessa, jonka perään on haikaillut, ja sen mukana kaatuu koko elokuva, josta sitä paitsi pilkahtelee ajoittain esille niin kokonaisuuteen heikosti sopivaa tahallista kuin tahatontakin komediaa.
Vielä oudommalta tämä tuntuu Coppolan filmografiaa tarkastellessa – mieshän on taitava kuin mikä, ja ohjannut monia mestariteoksia. Kun ottaa huomioon, kuinka Coppola sai Ilmestyskirja. Nyt -sotaelokuvastaan niin pelottavan, ahdistavan ja painajaismaisen, ei voi kuin hämmästellä, miten rehellinen kauhuelokuva ei pysty tähän edes heikosti. Coppola on kuitenkin luopunut persoonallisesta tyylistään, ja lähtenyt sen sijaan tekemään typerää valtavirtakauhuelokuvaa, mutta epäonnistunut jopa sellaisen teossa ja lopputuloksena on pelkkä omituinen, tunnelmointiinsa kompuroiva, ylipitkä raakile.
