Vampyyrielokuvia on tukuttain. Isossa osaa niistä häärää Dracula. Pelottavimpia tulkintoja tästä pedosta lienee Max Schreckin Nosferatu (elokuvasta Nosferatu, 1922), mutta kyllä tämän leffan kauhukreivi päihittää mennen tullen kaikkien aikojen verenjanoiset hämäräheebot. Gary Oldman vetäisee yhden uransa parhaimpiin kuuluvista rooleista sellaisella vimmalla, että herätti kauhua huhujen mukaan kuvausten ulkopuolellakin.
Karsimaa Garyltä ei todellakaan puutu. Eipä siis ihme, että viattomilta neitsyiltä, kuten hehkeältä Minalta (Ryder), menevät jalat alta. Minan nössö sulhasehdokas (Reeves) unohtuu oitis, kun transylvanialainen aristokraatti ilmestyy hänen elämäänsä. Vasta, kun kreivi on ryystänyt Minan ystävättären kuiviin, alkavat epäilykset herätä ja kuvioihin tulee mukaan toinen mahtihahmo: professori Abraham Van Helsing risteineen päivineen.
Proffaa esittää antaumuksella Anthony “Hannibal Lecter” Hopkins. Winona Ryderin väristessä ja henkäillessä näiden kahden pedon välissä Keanu Reeves kekkuloi pökkelösti Jonathan Harkerina kaukana poissa, keskellä vampyyriorgioita. Jännitys tihenee ja hipoo kattoa: tapahtuuko oikeus vai ei?
Vaikka loppuratkaisu saattaakin jo olla selvä, on elokuvaa silti ilo katsoa sen hyvien näyttelijöiden ja visuaalisen kauneuden vuoksi. Verellä ei mässäillä alituiseen, mutta ei sitä tarpeen tullen säästelläkään. Yksityiskohdat ovat kauniita ja äänimaailma lumoaa vähän kuin Kaisa Rastimon elokuvissa. Kokonaisuutena tämä versio Draculasta kuuluu niihin kauhuelokuviin, joita voi suositella hyvillä mielin heillekin, jotka eivät ko. genrestä välitä. Romantiikka pehmentää, mutta tuo myös riipaisevuutta kertomukseen. Elokuvan hirviö ei syntynyt vampyyriksi.
