No, nyt on osuttu ihan oikeaan nuottiin – jos nimittäin Pitch Perfectin katsojaksi osuu suunnaton Glee-sarjan fani tai musikaalihörhö, muuta mieltä tästä elokuvasta tuskin voi olla. Muille kaksituntinen a capella -nuorisokuoroiluleffa voi aiheuttaa korvavaivoja, aivotuskaa ja pakaroiden puutumista. Pitch Perfect sijoittuu Bardenin yliopistoon, jossa koko elokuvan ajan lähinnä vain lauletaan tai hillutaan kampuksella muuten vaan. Ilmeisesti ko. yliopistossa olisi opetustakin tarjolla, sillä yhdessä elokuvan kohtauksessa päähenkilö Beca (Kendrick) lintsaa filosofianluennolta. Mutta eihän tavallisen Hollywood-elokuvan koskaan pidäkään näyttää mitään sellaista, mikä ei suoranaisesti ole sen juonen kannalta tärkeää.
Jos koulukuorosta kertova Glee-sarja ei ole katsojalle tuttu, Pitch Perfect tarjoaa hänelle varmasti freesiä settiä. Bardenin yliopiston opiskelijoiden harrastusmahdollisuuksiin kuuluu Gleen McKinley High Schoolin tavoin kuorotoiminta ja Bardenin kuoroihin tietenkin ajautuvat melkein kaikki muut kuin koulun ulkoisesti kauneimmat oppilaat. Kuorolaulua ei pidetä harrastuksista kuumimpana hottina muiden opiskelijoiden silmissä, mutta sen harrastajat pyrkivät innokkaasti huipulle ryhmänsä sisäisistä paineista huolimatta. Pitch Perfectissä sisäisiä paineita kuvataan myös typerryttävän alleviivaavalla ja jopa mauttomalla tavalla: kuoron johtohahmo Aubrey (Camp) antaa kiperimmissä tilanteissa aina ylen. Ja koska tämän tyylin elokuvissa kaikki tehdään aina hiukan ylikierroksilla, vaikka vähempikin puserrus riittäisi (ja voisi olla jopa virkistävää), langanlaihan Aubreyn sisuksista lennätetään muka-hauskasti laattaa aina kerrallaan muutama kanisterillinen.
A capella -kuorolaulannan lisäksi Pitch Perfect tarjoaa nuoriso-/opiskeluleffojen kliseitä. Aina Delta-jengistä (1978) alkaen kampusten monenkirjavaan opiskelijaelämään perehdyttäneet elokuvat ovat esitelleet ne kaikki jo niin monesti, että on jopa yllättävää, miten Pitch Perfect kuitenkin pystyy varioimaan niitä kohtalaisen mielenkiintoisesti. Yksi oleellinen tekijä tässä yhtälössä on Anna Kendrickin kyky asettua DJ:n urasta haaveilevan Becan rooliin. Hän mukautuu osaan kuin merkkiaurinkolasit huipputähden nenälle. Toisaalta Becaa ei ole käsikirjoituksessa jätetty karikatyyrin asteelle, kuten ei myöskään hänen huomiostaan kilpailevaa Skylar Astinin Jesseäkään. Hahmojen tyylittely on tehty siten, ettei niiden olemuksista tai vuorosanoista tarvitsisi juuri paljon karsia, jotta ne olisivat vain karikatyyrejä. Tästä seuraa, ettei näiden kahden hahmon ja karkeammin piirrettyjen sivuhenkilöiden välille muodostu huomattavan häiritsevää kuilua.
Elokuvan tuorein ja omin anti on vähäistä. Beca on tämän päivän kapinallinen: tyttö, joka tietää tai ainakin luulee tietävänsä tavoitteensa, mutta ei sen vuoksi äidy esimerkiksi ajamaan kielekkeeltä alas. Jesse on jätkä, joka ei pidä kuorotoimintaan osallistumista vain tyttöjen juttuna, mutta on silti täysin hetero. Becan isä on eronnut, mutta sen laajemmin kotiasioita ei juuri elokuvassa vatvotakaan. Fokus on laulamisessa, itsensä löytämisessä ja yhteishengen tavoittelussa. Tässä järjestyksessä. Jos elokuvan Glee-henkisiä ja autotunella siistittyjä musiikkinumeroita olisi karsittu rajummin, Pitch Perfect voisi olla ihan kiva nuorisoleffa puoli tuntia lyhempänäkin.
