Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Kun nyt Don Bluthista on muutenkin viikon verran puhuttu, niin pannaas vielä pöytään Donin tekemät videopelit yhdessä paketissa: eli Dragon’s Lair, Dragon’s Lair 2 ja Space Ace.
Yksinkertaisena ideana näissä peleissä oli, että pelaaja katsoo käytännössä Donin studion animoimaa leffaa, ja aina ruudun välkähtäessä täytyi painaa nappia tai Dirk the Daring saa köniinsä, liiskautuu tai räjähtää muuten humoristisella tavalla kappaleiksi. Jos halusi nähdä game overin jälkeen leffaa pidemmälle, piti tietysti syöttää koneeseen lisää kahisevaa.
Dragon’s Lair kakkosesta Don on itse kertonut, että se oli yksi miehen uran hauskimmista projekteista. Koko jutun ideana oli vetää niin luovalla tavalla överiksi, että pelaajat unohtaisivat hämmennykseltään keskittyä pelaamiseen, ja Donilla jos kenellä tunnetusti mielikuvitusta piisaa.
Barry Manilow – Marry the Mole (saksankielinen versio)
Lisää hilpeää musiikkia Don Bluthin leffoista. Marry the Mole voitti jostain käsittämättömästä syystä Razzien vuoden surkeimpana elokuvalauluna ja oli samalla ensimmäinen animaation voittama Razzie ylipäänsä. Oikeasti vitsihän on selvästi tuossa, että mahdollisimman söpön ja harmittoman rallattelun sanoma on tarkoituksellisen ilkeä: laulava hiiri selvästi toteaa, kuinka Peukalo-Liisa on tyhmä ja tämän tuleva sulhanen ruma kuin synti.
Saksankielinen versio on kuulemistani paras. Laulaja siinä on vähintään yhtä veikeä ja ilmeikäs kuin alkuperäisessäkin, mutta käänöksessä lauluun lisättiin vielä muutama sanaleikkikin, erityisesti kohdassa:
Romeo und Julia
War’n bei der Hochzeit sehr verliebt, na ja!
Wareb treu sich mit Bravur,
Doch wo sind sie nur?
Sie sind tot, tot,
Mause-, mausetot!Mausetot tarkoittaa kirjaimellisesti “kuollut kuin hiiri”. Eli iloisesti laulava hiiri kertoo, kuinka Romeo ja Julia ovat kuolleita kuin hiiret. Tuo “mause, mausetot” kuulostaa vielä laulettuna synkkään sanomaansa nähden ironisen leikkimieliseltä ja hauskalta.
Barry Manilow – Now and Forever
Kävin viikonloppuna Don Bluthin leffoja läpi. En edes tiennyt, että Barry Manilow oli säveltänyt musiikit Peukalo-Liisaan ja Pikku pingviiniin. Ja Barry Manilowin laulut on oikeasti hauskoja ja todella muistettavia, vaikka tällaisten leffojen musikaalijutut yleensä pistääkin repimään ihokkaitaan. Näistä Donin leffojen Maniloweista tämä Now and Forever on mielestäni paras. Eihän tuosta alusta meinaa pidemmälle leffassa päästäkkään kun se laulu on niin hieno ja haluttaa kuunnella uudestaan.
Stephen King: Kirjoittamisesta – muistelmia leipätyöstä
Stephen Kingin mielenkiintoisin opus kertoo kirjoittamisesta, ja onkin lajissaan niin ansiokasta tekoa, että kirjaan viitataan ja sitä suositellaan järjestään erilaisissa luovan kirjoittamisen oppaissa ja kursseilla. Jos peruskoulu ja lukio opettaa perustaidot teorioineen, niin tämä on vähän kuin jatkoa aiheelle, keskittyen kuitenkin opitun tehokkaaseen soveltamiseen. Stephen King on kirjailijan lisäksi työskennellyt myös äidinkielenopettajana.
Olennaisin pähkinä on huomata, että viestinnässä yksinkertaisempi on käytännössä aina parempi. Kaikenlaiset täytesanat, selittelyt, mutkikkaat lauserakenteet, passiivit, adverbit, ylimääräiset adjektiivit sun muut kannattaa suosiolla oppia välttämään ja opetella kertomaan asioista rivien välistä ja omalla luonnollisella äänellä ilman keinotekoista kikkailua. Satunnaisen amatöörikirjoittajan teksteistä voi puoletkin pituudesta olla täytesanoja. Jos joutuu erikseen pähkäilemään jotain luovaa ilmaisua tai vertauskuvaa, menee jo kättelyssä kirjoitushommissa metsään.
Tiedä onko Leffatykin toimitus tällä hetkellä itsekin lomilla, mutta tuossa olisi jonossa aika monta arvostelua taas. Eli älkäätten pelästykö kun palaatte sivustoon käsiksi. Tässä on kaikenlaista vänkää kirjoitushommaa, ja siinä sivussa tulee mukavasti tuotettua näitäkin.
Yoshihiro Takahashi: The Last Wars vol. 1-22
Kolmen menestyksekkään Ginga-sarjan jälkeen tuli sitten tämä neljäskin luettua. Enkä ensimmäisen puolikkaan perusteella ollut oikein varma, mitä tarinalta voisikaan odottaa. Hopeanuoli jatko-osineen on ammentanut eeppisistä samuraidraamoista ja seikkailuleffoista, joissa kymmenien kirjojen pituinen polveileva melodraama yleensä huipentuu klimaattiseen lopputaisteluun ja hyvän voittoon pahasta. The Last Wars kääntääkin kuvion kättelyssä ylösalaisin, ja verinen sota käydäänkin heti alkumetreillä.
Jälkimmäisen puolikkaan polkaistessa käyntiin hiljalleen paljastuukin ovelan Takahashin vaihtaneen tarkoituksella tyylilajia: The Last Wars onkin pohjimmiltaan draama, jossa klimaattisen veriseen hurmeeseen huipentuvan seikkailun sijaan koetaankin eeppinen samuraitragedia sodan turhuudesta ja väkivallan kierteestä. Takahashilla on kyllä jättimäiset munaskuut, kun uskaltaa tässä vaiheessa muuttaa valmista kaavaa näin radikaalisti. Ei The Last Wars ehkä ihan yhtä timangia ole kuin aiemmat saman sarjan tuotokset, mutta hyvä tämäkin on jos vain jaksaa lukea loppuun asti.
Yohihiro Takahashi: Orion vol. 1-30
Nyt kun pääsin näiden makuun, niin pitihän Hopeanuolen pojanpojankin seikkailut lukaista läpi, kaikki kolmekymmentä pokkaria. Hopeanuolen kolmesta pennusta Orion muistuttaa eniten Rikiä: Orion on erittäin kuumaverinen ja impulsiivinen ja kieltäytyy jatkuvasti noudattamasta ohjeita ja määräyksiä.
En spoilaa mitään. Alussa Oun paratiisin rauha kuitenkin häiriintyy jälleen, ja perhe joutuu hajalleen. Tarinaa seurataan pitkin matka useamman hahmon näkökulmasta ennen teiden risteämistä ja loppuhuipennusta, jossa kaikkiin avoimiin kysymyksiin vastataan ja harmonia palautuu maailmaan… ainakin osittain.
Itse sain tätä lukiessa vaikutelman, että sarja olikin alun perin päätetty täsmälleen kolmenkymmenen pokkarin pituiseksi, ja kaikki sanottava puserrettiin loppua kohden väkisin annettuihin rajoihin. About 27-28 pokkaria draamaa ja klimaattista loppumittelyä vain paisutellaan, ja sitten se onkin yhtäkkiä loppu ja asiat taputeltu, muutaman sivun mittainen epilogi perään. Loppu tuntui jotenkin kamalan antiklimaattiselta ja hutiloidulta.
Koetin huvikseni katsoa Casablancan vielä tähän päälle ihan vain bongatakseni El Chivon cameon. Hyvät naiset ja herrat, tässä se nyt (luultavasti) tulee:
Omaan silmään Trujillo on se mies, joka laittaa lentokoneen luukun lopussa kiinni ja kääntyy kävelemään pois. Kohta kestää arviolta 3-4 sekuntia. Kuvanlaatu on vähän epäselvä, mutta ohuista vaaleahkoista viiksistä tuon ukon mun mielestä tunnistaa Trujilloksi. Katsoin tarkkaan moneen kertaan nuo lopun lentokenttäjutut, enkä keksi yhtään toista sopivaa.
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Hurjan hypen taakseen saanut romaani paljastuikin sisällöltään köykäiseksi. Kirja kertoo Lev Trotskin pakolaisvuosista, tämän murhaajasta ja kirjoittajan kuubalaisesta alter egosta. Erityisen pätevää sanottavaa ei ole mistään, syvällisemmät teemat jäävät laihoiksi ja kerronta oli niin löysää, että Paduran teosta olisi helposti pystynyt hyppimään kymmeniä sivuja mitään menettämättä. Antaisin tälle enintään kaksi tähteä viidestä.
Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla
Luin Vuohen juhlan samaan aikaan edellisen kanssa, ja laadullinen kontrasti kahden välillä on häkellyttävän suuri. Vuohen juhla sijoittuu 60-luvun Dominikaaniseen tasavaltaan ja kuvaa diktaattorin elämän viimeistä päivää risteillen siinä sivussa myös tämän uhrien ja salamurhaajien vaiheisiin menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Käytännössä kerrontatekniikka on kahdessa identtinen, mutta Vuohen juhla on koska tahansa tiukempi, jännittävämpi ja joka suhteessa paremmin kerrottu tarina kuin Trotski-romaanissa.
Dominikaanisen tasavallan El Jefe Rafael Trujillo on omasta mielestäni muutenkin esimerkki täydellisestä tosielämän roistosta: Trujillolla oli erittäin älykkäänä ja tarmokkaana johtajatyyppinä periaatteessa hyvätkin eväät suureksi valtiomieheksi, mutta täydellinen moraalittomuus tiesi näidenkin lahjojen menemistä hukkaan ihmisten ryöväämisen, korruption, kidutusten ja raiskausten kaltaisissa kolttosissa. Ja älykästä Trujilloahan ei meinattu saada millään hengiltä vuosikymmeniin, vaan kaikki salamurhahankkeet onnistuttiin kerta toisensa jälkeen nitistämään ennen pienen kapinallisjoukon onnekasta iskua.
Rafael Trujillo tekee myös pienen cameon Casablancassa yhtenä loppukohtauksen lentokonetta käynnistävistä miehistä. Trujillo on siinä selkä kameraa päin.
Jonkinasteisella kokemuksella näistä muista sivustoista tuumaan vaan, että Leffatykin ylivertaisena ominaisuutena suurimpaan osaan verrattuna on ihan vain fiksu tapa jakaa sivuston kirjoitukset kommentteihin ja huolitellumpiin arvosteluihin eikä vain lykätä molempia samaan karsinaan. On meinaan uskomattoman tuskaista etsiä tuollaisesta sivustosta järjellistäkin sisältöä kun joutuu samalla kahlaamaan valtavat määrät mitäänsanomatonta sekundaa että löytää välistä jonkun yhden hyvänkin jutun. Jos sivusto nojaa muutenkin käyttäjien itsenäisesti tuottamaan sisältöön, niin luulisi että tällainen käytäntö olisi ihan vakiona joka paikassa, mutta kun ei.
Leffatykillä olisi muutenkin vuosien varrella kertyneiden arvostelujen suhteen valtavat määrät käyttämätöntä potentiaalia. Tämä sivustohan on Suomen parhaita ja kattavimpia arvostelutietokantoja helposti ja pesee parhaimmillaan käyttäjien kirjoitusten laadun suhteen monia kansainvälisiäkin sivustoja mennen tullen ainakin omasta mielestäni. Jos vain olisi jonkinlainen yksinkertaisempi tapa kenen tahansa päästä selailemaan arkistosta niitä juttuja vaikka jonkun aakkosellisen tai päivämäärän mukaan laaditun listan ym. kautta eikä yksin arvuuttelemalla tuon perus hakutoiminnon kanssa.
Luulisi että tuossa on takana jotain tyyliin kun vanhalla sivustolla pyöri kaikkia botteja ja porukoiden salaisia sivuprofiileja pisteyttämässä niitä leffoja moneen kertaan. Nyt kun täytyy kommentoida ja kommentit on julkisia etusivulla, niin uusi käytäntö ainakin vähän karsii sellaista säätämistä. Muistan kun vanhalla oli lista aktiivisimmista käyttäjistä, niin varmaan puolet niistä taisi olla pelkästään tällaisia kikkailuprofiileja ja botteja, mitkä ei ikinä osallistuneet muuten kuin pisteyttämällä ihan hulluja määriä leffoja ja sarjoja liukuhihnalta.
Jatko-osista tuttu käänne, jossa päähenkilöt vain yhtäkkiä muistavat elokuvan alussa jonkun todella tärkeän jutun, johon ei vain ole koskaan aiemmin viitattu ja jonka ympärille jatko-osan juoni sitten rakentuu. Tämä klisee on tuttu ainakin Frozen 2:sta, mutta kyllä tätä näkee harmilloisen paljon muutenkin. Vaihtoehtoisesti tarinan voisi vain antaa jatkua jotenkin sekä uusien käänteiden ja hahmojen tulla mukaan lennosta.
Yoshihiro Takahashi: Weed vol. 1-60 + spessut
Hopeanuolen leikkaamattomien suomijulkaisun aikoihin menin ostamaan itselleni jenkkikustantamon julkaisemaa Weed-sarjakuvaa kolmen osan verran. Kiero amerikkalainen puukotti minua selkään menemällä konkurssiin ja jättämällä tarinan cliffhangeriin. Sittemmin Weed julkaistiin myös suomeksi siinä 2010-luvulla, mutta itselläni oli tuolloin perustavanlaatuisempia murheita, ja missasin koko jutun. Kohtaloni oli lopulta täyttyvä tänä iltana, jolloin sain koko sarjan viikon pituisen intensiivisen maratonin jälkeen päätökseensä.
Ensimmäiset kolmekymmentä osaa olivat vuosikymmenten odotusten arvoiset: Hopeanuolen tarina jatkuu uuteen ja jännittävään suuntaan, ja tarinankerrontakin on tiukkaa ja eeppistä kuin mikä. Takahashin uusi antagonisti demonisoidaan tarinan edetessä niin perusteellisesti, ettei moista länsimedioissa liene koskaan nähtykään: pääroisto on vähän kuin sankarin varjo, jossa kaikki positiivinen on vääristynyt groteskiksi ja pahaksi. Toisin kuin Hopeanuoli ja Weed, Paha osaa rakastaa vain veljeään ja ilmettyä peilikuvaansa. Takahashi ei säästä sen enempää vanhoja suosikkihahmoja kuin uusiakaan, vaan näitä tapetaan tarpeen vaatiessa kuin liukuhihnalta ja veri roiskuen. Kuka tahansa voi kuolla koska tahansa.
Tässä tarinassa riittää kostomotiivia, isänmurhaa, veljenmurhaa, petosta, tragediaa, pelon voittamista, menneisyyden aaveita, ym. klassisen elämää suuremman seikkailun perusaineksia.
Keskeisen tarinan päätös sitoo sen verran kristallisella tavalla piinaavan jännittävän kertomuksen kaikkine avoimine lankoineen, että koko jutun olisi voinut hyvällä omallatunnolla vain jättää tähän. Valitettavasti Takahashilla taisi vielä olla jotain irtojuttuja, ja loppu sarja onkin pitkälti filleriä. Kolmesta lyhyemmästä tarinakokonaisuudesta Hokkaidon sodasta kertova juttu on ylivoimaisesti paras ja kutkuttavin: tässä vihollinen on taistelijana ja älyltään niin paljon sankareita ylivertaisempi ja hyvien tyyppien kohtelu armottomampaa, että tämä herätti jo ristiriitaisen voimakkaita tunteitakin.
Toisin sanoen ensimmäinen puolikas on timangia, jälkimmäisen taso heittelee keskinkertaisen ja upean välillä. Eniten olin pettynyt loppupään tarinankerronnan tason laskuun ja Takahashin taipumukseen toistella kömpelöiden Hollywood-jatko-osien peruskliseitä, kuten Frozen 2:n tapaista täysin puskista tulevaa tosi tärkeää juonenkäännettä, johon ei missään vaiheessa ole viitattukaan. Viimeiset kirjat olivat lähes yhtämittaista taistelujaksoa muutamilla dramaattisilla käänteillä. Onneksi lopussa koko juttu sidottiin nätisti yhteen alkuperäisen Hopeanuolen ja Weedin itsensä tarinan suhteen, joten ainakin loppu on onnellinen ja onnistunut.
Herbie Hancock – Rockit
Hyvin “mielenkiintoista” musiikkia Miles Davisinkin bändissä pianoa soittaneelta Herbieltä. Tarina levyn ja kappaleen takaa menee jotakuinkin siten, että Herbie löi 80-luvun alussa hynttyyt yhteen yhden elektronista avantgarde-musiikkia tuottavan yhtyeen kanssa ja tuotti muutaman levyn verran rumpukoneita, halpoja syntikoita, sämpläämistä, varhaista hiphoppia, pörinää, funkia ja jazzia sekoittelevaa kokeellista melutaidetta. En nyt tiedä, onko tämä varsinaisesti hyvää kamaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ainakin tämä jo muu Herbien elektroninen tuotanto on todella uniikkia ja hämmentävää. Eipähän ainakaan voi sanoa, että vanhat mestarit olisivat kasarillakaan kangistuneet kaavoihinsa.
Seuraavaksi pelattaneen läpi Earthworm Jimin tekijöiden Neverhood vuodelta 1996. Erityisen huomionarvoisena seikkana koko peli on kauttaaltaan tehty savesta!
Neverhood ei ilmestyessään ollut mikään menestys – ainakaan aluksi! Sitten joku nimetön tietokonepuljun pomo ihastui peliin, päätti ostaa kaikki kopiot kaupoista kuleksimasta ja myydä Neverhoodia pakkauspelinä niiden tietokoneiden mukana. Pelkästään numeroina Neverhood oli lopulta jättimäinen menestys ja poikikin vielä yhden jatko-osan (Skullmonkeys) sekä kuopatun elokuvaprojektin.
Mielenkiintoisena triviana Neverhood ja pääpukarinsa Doug TenNapelin muu tuotanto nauttii kulttisuosiota Japanissa ja on antanut paljonkin vaikutteita sikäläiselle kokeellisemmalle animelle, joita olen itsekin täällä muinoin arvostellut (esim. Kaiba). Kyseiset sarjat ovat vastaavasti innoittaneet valtavasti 2010-luvun länsimaisia animaatioita, kuten Adventure Timea.
Perinteisenä point & click -tyylisenä seikkailupelinä tätä pystyy nykyisin vielä pelaamaan vaivattomasti Scummmvm:llä kaikilla käyttöjärjestelmillä.
