Aatamin kylkiluu lukeutuu Katharine Hepburnin ja Spencer Tracyn sujuvimpiin yhteiselokuviin. Sen lähtötilanne on kieltämättä kutkuttava: Hepburn ja Tracy esittävät keskenään naimisissa olevia juristeja. Avioparin yhteinen arki on yhtä auvoa ja työrintamallakin sujuu hyvin. Mies paiskii hommia ukkovaltaisessa yhtiössä ja rouvalla on oma puljunsa. Ryppy silkkiseen elontiehen ilmestyy kuitenkin kohta, sillä pariskunta päätyy vastakkain oikeusjutussa, jossa höpsönpuoleinen nainen (Holliday) on syytettynä yritettyään tappaa sikamaisen miehensä (Ewell).
Hepburnin ja Tracyn yhteispeli on saumatonta, kaunista kuin tuore marmeladi ja näppärää kuin lapsilukon toiminta. Ohjaaja George Cukor osasi asiansa jo kauan ennen My Fair Ladyä (1964). Kokonaisuus soljuu eteenpäin rykimättä ja miellyttävänä.
Ohjauksen lisäksi paljon on kiinni elokuvan castingista. Yksikään näyttelijä ei tunnu rooliinsa väärältä; Hepburn osaa olla sopivissa määrin ”mies”, kun osa tuntuu vaativankin jotain muuta kuin silmäpeliä, kikattelua ja höpönassuttelua. Tracy taas osaa selkeästi nauttia tällaisesta naisesta (tosielämässäkin), eikä ole juristiksikaan turhan raamikas. Mitä Tom Ewellin esittämään sovinistiäijään tulee, Ewell on juuri niitä tyyppejä, jotka sopivat osissaan sekä tossun alle että antamaan nyrkistä. Judy Holliday taas on armoitettu blondin perikuva, tyhmä ja herkkä kananen, jonka ulkonäkö huutaa hellää käsittelyä ja hemmottelua, sillä eihän sellainen suurisilmäinen kaunotar edes voi pärjätä yksin isossa maailmassa.
Aatamin kylkiluu on ehkä tasa-arvopuheidensa puolesta hitusen vanhentunut. Se ei myöskään ole niin vahdikas kuin screwball-komediat Godfrey järjestää kaiken (My Man Godfrey, 1936) tai His Girl Friday (1940). Silti se tempaa mukaansa ja sopii vaikkapa lauantai-illan viihteeksi – heille, jotka eivät perusta enemmän vaikkapa Chuck Norrisin tarjoamasta viihdykkeestä.
