Wolfen

Joku

1981 oli kyllä todellinen ihmissusielokuvien merkkivuosi. Tuli Joe Danten The Howling ja John Landisin mestarillinen An American Werewolf in London sekä sitten kolmantena ehkä hieman pienemmälle huomiolle jäänyt Wolfen. Wolfen ei ehkä ole ihan niin puhdasverinen ihmissusielokuva kuin nuo edellämainitut ja tietyllä tapaa tässä onkin loppupeleissä hiukan enemmän lihaa luiden ympärillä mitä tarinan puoleen tulee. Landisin klassikkoelokuva on toki ehkä kirkkaasti paremmin tehty kuin tämä, mutta Wolfenilla on tiettyjä etuja kyllä joka nostaa sen vertailussa ihan kelpo kandidaatiksi noiden kahden rinnallakin. Ensinnäkin tämä elokuva yhdistelee selvästi 70-lukulaista rikoselokuvaa kauhuleffan kanssa. Fantastisia elementtejä käytetään huomattavasti varovaisemmin ja homma muistuttaa moninpaikoin enemmän murhamysteeriä tai kyttätrilleriä kuin puhdasveristä kauhuleffaa. Mikä toimii tyylien yhdistelmänä ihan hienosti. Näyttelijät on hyviä rooleissaan, etenkin pääosassa nähtävä Albert Finney on todella jäyhä ilmestys. Spesiaalimainintana on tietenkin sanottava myös, että elokuvassa nähdään aikansa miss universum, suomalainen Anne Pohtamokin pienessä roolissa. Ilahduttavaa oli hänet bongata elokuvasta. Toisekseen pitää sanoa, että Wolfen menee tosiaankin tarinansa kanssa hieman pintaa syvemmälle. Leffan ymppää mytologiaan juttuja amerikan alkuperäiskansoilta ja loppujen lopuksi kelkka on käännetty siten, ettei tässä enää osaa sanoa kuka onkaan se elokuvan hyvis tai kuka pahis. Onko sellaisia ylipäänsä? En viitsi enempää spoilata leffasta mutta elokuva käyttää tosiaan erikoistehosteiden ja puhtaan hirviökauhun keinojen sijaan vahvaa symboliikkaa ja unenomaista fiilistä aseenaan. Ja se toimii pääasiallisesti oikein hienosti. Muutama tyylirikko leffassa on ja etenkin parit veriset efektit oli jotenkin jopa ehkä naurettavia muutoin niin tunnelmallisen ja jopa vakavasti otettavan elokuvan taustalla. Vaikka siis hienosti tehtyjä tehosteita olivatkin. Tässähän muuten nähtiin ensikertaa myös tuota väreillä leikittelevää POV-kuvaa tappajan silmistä. Mikä tietysti myöhemmin tuli tutummaksi Predatorin myötä. Ihan hauska, joskin vähän ajan hampaan kaluama tehokeino.
—
Oikein positiivinen ylläri kaikenkaikkiaan ja hiukan vastoin odotuksia erittäin ajatuksia herättävä elokuva. Ihan loppua kohden jopa melko syvällinen teos. Ehdottomasti menee blu-rayna hankintaan ja uudelleenkatseluun joskus. Ehkä vois olla aika kova vetäistä tuo 1981 -ihmissusitrio jopa maratonina joskus.