Tutkiskelin jälleen jokin aika sitten kovalevyjäni, ja satuin samalla saamaan aimo näpäytyksen sormilleni omasta saituudestani sekä mustasukkaisuudestani. Tässä muutaman vuoden kuluessa on nimittäin tullut kirjoiteltua paljon arvosteluja uudemmista elokuvista ”pahan päivän varalle”, mutta lopulta näille unohdetuille sepustuksille ei sitten ole löytynyt käyttöä edes sellaiseen aikaan. Mary ja noidankukka ei varsinaisesti lukeudu tähän samaan sarjaan julkaisuvalmiita unohdukseen kadonneita yksilöitä, vaan kyseessä on päinvastoin vuosikausia hartioilla painanut karvainen ja äänekäs apina, jonka aika on pudota vihdoin ja viimein paikaltaan näin juhannusviikonloppuna 2019.
Mikäli elokuvan premissi ei vielä ole tuttu, niin kyseessähän on siis entisten Studio Ghiblin tekijöiden uuden studion parin vuoden takainen Suomessakin julkaistu debyytti, joka tuntuisi hävinneen yhtä nopeasti kuin ilmestyikin – kaksi vuotta alkuperäisen ensi-illan jälkeen kukaan ei enää tunnu muistavan tai puhuvan koko tekeleestä. Studio Ponocin menoa tuo tuskin haitanneekaan, sillä firmalta on uusi antologialeffa jo ulkona vain odottamassa julkaisuaan länsimaissa, kolmas täyspitkä lienee jo sekin suunnitteilla.
Itse elokuvan tarinasta voi ainakin sanoa, että vaikka kyseessä onkin nimellisesti filmatisointi muuasta länsimaisesta lastenkirjallisuuden klassikosta, on kasassa kuitenkin enemmän tai vähemmän laskelmoidusti Ghiblin ja Miyazakin perintöä lypsävä riskitön fantasiaseikkailu muutamilla omilla tempuilla. Nimessäkin esiintyvä maaseudulla kesälomaansa viettävä päähenkilö esimerkiksi on kuin yhdistelmä kaikkia Ghibli-tyttöjä, tämän poikakaveri ja musta kissa lainattu suoraan [movie]Kikin lähettipalvelu[/movie]sta. Mary menee ja napsaisee naamariinsa vielä taikavoimat antavan marjankin, josta päästään [movie]Henkien kätkemä[/movie]ä lainailevaan ihmeelliseen taikakouluun, jossa nähdään [movie]Laputa[/movie]sta lainattuja robotteja sun muita ihmeellisiä vipstaakkeleita, joita alkuperäisteoksessa tuskin olikaan.
Edellisellä yritin toisin sanoa demonstroida, miten turhauttavan vaikeaa on yrittää keskittyä elokuvan varsinaiseen substanssiin tekijöiden kopioidessa turhankin runsaasti aiempia klassikoita oman luovuutensa ja mielikuvituksensa kustannuksella. Harmittavasti Yonebayashi tiimeineen on kyennyt tällä tempullaan lähinnä korostamaan oman teoksensa armotonta keskinkertaisuutta aiemmin mainittujen kivenkovien Ghibli-klassikoiden rinnalla, joiden tasolla harva animoitu elokuva ylipäänsä kykenee koskaan kilpailemaan sen enempää lännessä kuin idässäkään.
Positiivisena puolena tulkoon nyt kuitenkin nostettua ihan nätit musiikit sekä menevähkö animaatio, joka ei kuitenkaan kykene nousemaan mitenkään merkittävästi keskitason paremmalle puolelle – jos sitten senkään vertaa. Loppujen lopuksi olisin itse toivonut kuitenkin käsikirjoitukselta paljon enemmän ja omaperäisemmin: Tällä haavaa suuri osa dialogistakin on pelkkää selittelyä, hahmot mielenkiinnottomia eikä itse päähenkilölläkään ole minkäänlaista mielenkiintoista konfliktia tai motiivia. Vähä Ghibli-imitaation välissä näkyvä oma ajatustoimintakin tuntuisi koostuvan pitkälti juonen aukoista tai muista genren armottomista kliseistä, kuten tieteen ja magian vastakkainasettelusta, kömpelöstä ja alussa tylsistyneestä teinipäähenkilöstä ja tämän satumaisesta seikkailusta ym. vastaavasta.
Tämä katselukerta oli itselleni järjestyksessä toinen: ensimmäisen kerran näin Mary ja noidankukan elokuvateatterissa, toisen kotona yön hiljaisina tunteina. Ensimmäisellä kertaa mielipiteeni keikkui epämääräisen hyvän ja huonon välillä, mutta nyt kaiken hypen hälvettyä kallistun jo selvästi negatiivisemman puolelle. Mary ja noidankukka ei missään kohtaa koskettanut tai imenyt mukaansa, jännittänyt, hauskuuttanut tai viihdyttänyt, ainoastaan pyöri taustalla neutraalin etäisenä ja mielenkiinnottomana kuin taustahäly perjantain liikenteessä. En saanut tästä teoksesta minkäänlaista pysyvää irti, ja todennäköisesti unohdankin koko elokuvan viimeistään muutaman päivän kuluessa – kuten taustahälyn kuuluukin. Ei tämä kauhean onnistuneen teoksen merkki ole kyllä missään nimessä.
