Fargoa tunnustettiin vuonna 2006 Yhdysvaltain kongressinkirjastossa kulttuurisesti, historiallisesti ja esteettisesti merkittäväksi. Tämä tapahtui 10 vuotta sen jälkeen, kun Englantilainen Potilas vei parhaan elokuvan Oscarin Fargon edelle, mikä kertoo siitä, että jotkin elokuvat kestävät pitempään kuin varsinaiset voittajat. Ei mikään ihme, kun Fargo on ihmisten elokuva. Sen voi katsoa monta kertaa uusiksi eikä siihen kyllästy. Sillä ei ole myöskään varsinaista identiteettiä. Fargo on rikosleffa, poliisitrilleri ja eräänlainen musta komedia ihmisten tavoista. Siinä on yhtä paljon naurua kuin ajatusta rikosleffaksi ja se tuntuu viikonloppureissulta, jonka aikana on törmännyt miellyttäviin ihmisiin. Elokuvan nimi tulee Pohjois-Dakotan pikkukylästä ja talvi on osa tarinan ympäristöä.
William H.Macy esittää reppanaa Jerryä, kamppailevaa myyntimiestä, joka suunnittelee täydellistä rikosta. Hän palkkaa Steve Buscemin ja Peter Stormaren esittämät tohelot konnat Carlin ja Grimsrudin, jotka eivät tunne toisiaan, sieppaamaan tämän vaimon ja siten pyytämään lunnasvaatimukset varakkaalta appiukoltaan, mikä ratkaisisi hänen rahapulmansa lopulta. Suunnitelman riistäytyessä käsistä, ruumiita ilmestyy ja konnien jäljille lähtee paikallinen konstaapeli Marge Gunderson.
Tässä on yksinkertainen, mutta persoonallinen juoni, jonka henkilöhahmot puhaltavat eloa materiaaliin ja ilman nokkelaa kirjoitusta, leffa vajoaisi tusinatavaran joukkoon ja se olisi muuten vaan melko masentava. Yksi hyvä syy, miksi Fargo kestää ajan hengen, johtuu sudenkuoppien välttämisestä. Normaalissa juonenkulussa olisi paljon dialogia kattamassa motiiveja päivänselvällä tavalla. Tässä on paljon väkivaltaisia hetkiä, jotka olisivat voineet vesittyä omaan graafisuuteensa tai jos niissä ei olisi ripaus yllätyksellisyyttä. Elokuvassa on kohtauksia, mitkä eivät ole tarinalinjan kannalta niin merkittäviä, mutta ne kuuluvat mukaan kokonaiskuvaan ja se ruokkii henkilöhahmojen monipuolisuutta.
Sivuosissa loistanut William H. Macy on repäissyt itselleen mutkikkaan rooliin. Jerryn hahmo kantaa leffan ajavaa juonta harteillaan, sillä leffaa ei olisi ilman hänen kieroa sulkeutuneisuuttaan ja selkärangattomuuttaan, mikä purkautuu muille ja tuloksena on harkitsematon suunnitelma lyödä rahoiksi. Macy on loistava luonnenäyttelijä ja omaksuu hänelle luonnistuvat reppanan tavismiesten roolit. Tässä hän on kuitenkin surullisimmillaan. Konnat ovat myös oikein roolitettuja. Steve Buscemi on erinomainen saamattomana roistona, joka yrittää pitää auktoriteettia yllä. Sitten taas Peter Stormare tekee erilaisen suorituksen vaitonaisena psykona ja onnistuu vähäisen dialogin kautta välittämään jonkinlaisen tunteen, mitä ei pysty kuvailemaan varmaksi. Grimsrud on hyvin arvaamaton ja joskus pienemmät kohtaukset osoittautuvat vaativimmiksi, koska hänen ajatuksiaan ei voi lukea.
Ensimmäiset puoli tuntia alustavat meille tämän toimeksiantajan ja kahden erilaisen konnan toilailuja, kunnes Frances McDormandin esittämä neljäs ja oikeamielisin päähenkilö Marge Gunderson valtaa skenaarion itselleen. Hän on vähän niin kuin Takaa-Ajetun johtava poliisi Samuel Gerard, joka varastaa huomion ja sitä ei tarvitse tietää, onko hänellä muita epäonnistuneita tapauksia tai merkitseekö tämä tapaus jotain. Tärkeintä on Marge Gunderson itse. Hän on nainen, jonka jokainen mies haluaisi vaimokseen. Hän on itsenäinen, iloinen ja optimistinen raskaana oleva nainen, jolla on mukava mies. Mutta hän on myös ennen kaikkea älykäs poliisipäällikkö, joka haluaa puolustaa ympäristöään ja on oivaltanut, että pienet asiat ovat elämän kaikkein tärkeimpiä aarteita. Kun kaikki muut ovat korruptoituneita ja epätoivoisia, Marge on elokuvan ainoa henkilö, joka ei anna kärpäsen muuttua härkäseksi eikä ymmärrä sitä, miksi jotkut päästävät tilanteen siihen malliin.
Elokuva kestää vain puolitoista tuntia, mutta sisältöä riittää koko aika. Coenin veljekset ovat tehneet paljon komedioita, mutta heidän parhaimmat leffansa syntyvät siitä, kun he päättävät tehdä trillerin, jota ei pysty kuvailemaan yhdellä lauseella. Fargon kaltaisia tapauksia näkyi myös myöhemmissä Coenin elokuvissa kuten paljon synkempi teos Menetetty Maa, jota juhlittiin parhaan elokuvan Oscarilla varmaan siksi, kun Fargon jättämä perintö näkyi huomattavasti. Se on siksi niin onnistunut, koska Coenit rakastavat ihmisiä, luonteita ja elokuvan tekemistä.
Dialogi ja joukko henkilöhahmoja (myös sivuosahenkilöt) ovat päällimmäisiä asioita, miksi elokuva jää mieleen. ”Oh, yeah” on yksi leffan kierrätetyimpiä repliikkejä olematta hetkeäkään ärsyttävä, koska näin ne maalaisjuntit puhuvat ja sitä hauskempia symppiksiä he ovat. Päällimmäisin syy katsoa leffa on Marge, joka omii parhaimpia hetkiä itselleen. Frances McDormand on täydellinen valinta tämän rikkaasti oivalletun naisen rooliin, jonka tulevaisuutta ei tarvinnut pilata kirjoittamalla hänelle joukon jatko-osia, joissa hän ratkoo jotain muuta tapausta. Elokuva on täynnä upeita hetkiä, missä myös minuutin mittaiset suoritukset ovat mieleenpainuvia. Suosikkini on pätkä, missä Marge kuulustelee kahta stripparia. Normaalisti kolmikymppinen poliisinainen kauhistuisi heidän puheistaan, mutta iloisina maalaisjuntteina kaikki kolme pitävät keskustelun järkevänä ja mieluisena. Toinen hieno kohtaus koskee Margen filosofiaa lähellä finaalia. Hänen puheisiinsa uskoo niin paljon, että katsoja tuumii ”mikseivät asiat voisi olla niin”. Se on myös viimeinen mauste lukuisiin teemoihin ja Fargo on selkeästi ainutlaatuinen…
