Premissinsä perusteella scifiaction Surrogates vaikuttaa mitä viihdyttävimmältä tulevaisuushutulta: Superkyttä Bruce Willis, kuten kaikki muutkin maailman ihmiset, viettää elämänsä vapaaehtoisesti kytkettynä mukavaan koneeseen, jonka kautta kontrolloidaan supermallin näköistä sijaisrobottia. Fysiikka on mallillaan eikä enää tarvitse poistua kämpästä. Pahoja juttuja tietenkin alkaa tapahtua, jotta Bruce saadaan irti koneista ja potkimaan robottipeppua ihan oikeilla lihaksilla.
Robert Vendittin ja Brett Weldelen sarjakuva ei ole siirtynyt käsikirjoitukseksi järin sujuvasti. Surrogatesissa on kieltämättä nippu hyviä, tuoreelta tuntuvia ideoita; tämä dystopia on lähempänä Huxleyta kuin Orwellia, passiivisuus lähtee ensisijaisesti kansasta itsestään ja aihe tulee siten lähemmäs nykyistä yhteiskuntaamme kuin robottirymistelyt yleensä. Ehkä kiehtovin esimerkki lähestymistavasta on leffassa nähtävä sotatanner, joka muistuttaa irvokkaasti teininörttien lanitustapahtumaa. Juoni ei vain hyödynnä sinänsä onnistunutta tulevaisuusvisiota kylliksi, vaan etsii liian useassa kohtaa matalimman aidan. Juonenkäänteet aavistaa halutessaan nopeasti. Liian usein päässä herää kysymys: ”no jos niillä on teknologiaa tohon, niin miksei…”
Tämän leffan sankarit on jätetty niin ohuiksi, että välittömästi astuttuani ulos leffateatterista olin unohtanut täysin, mikä Bruce Willisin roolihahmon nimi on. ”Tom Greeriksi” imdb:n mukaan nimetty Bruce kun on niin karikatyyri scifi-leffakyttä, että Terminaattori 3 -ohjaaja Mostowin olisi voinut välillä olettaa tekevän reteästi genreparodiaa: on traagisesti menehtynyt poika, jonka huone on yhä koskematon, on musta mulkvistipomo ja on kylmä ja kovin etäinen puoliso, jonka sijaisrobottia kohtaan tunteet ilmaistaan dialogissa vallan jäätävästi tyyliin ”En halua enää tätä kuorta! Haluan vaimoni!” Sivuhahmot eivät juuri paremmaksi pistä; motiiveiltaan potentiaalia osoittava tiedemies Canterkin on kuitattu valmiiksi vain palkkaamalla rooliin James Cromwell. Jätkää ei varmaan olla edes vaivauduttu ohjaamaan – sehän näytteli siinä Will Smithin robottileffassakin tiedemiestä hyvin, miksi siis ottaa turhia riskejä…
Aivot narikkaan –leffana arvioiden Surrogates jättää ristiriitaiset fiilikset. Takaa-ajot ja mäiskeet ovat viihdyttävää katseltavaa ja fysiikan lakeja rikotaan sopivassa määrin. Kokonaisuudessa on kuitenkin liikaa leikkifilosofiaa, että leffa olisi kuitattavissa pätevänä nousukännipätkänä. Lisäksi on kritisoitava Brucen käyttämää sijaisrobottia, jota ehdittiin hehkuttaa jo ennen ensi-iltaa ”20 vuotta nuoremmaksi versioksi Brucesta” – toisin kuin muut tarinan robotit, se näyttää armottoman photoshopatulta. Paras maski onkin ehdottomasti Ving Rhamesilla, josta on parilla lisäkarvalla modattu stereotyyppinen hamppukeisari.
Niinpä Surrogates jää lupaavista pointeistaan huolimatta lapselliseksi, muttei edes puolentoista tunnin kestoonsa nähden kyllin viihdyttäväksi scifiräimeeksi. Ala-asteen välkkätunneilla tämä pätkä on epäilemättä kova sana. ”Sen ikäraja on 13, mut mä näin sen silti!”
