Muistelkaapa sitä tunnetta kun viimeksi kuulitte tekeillä olevan omassa arvoasteikossanne jotain niin eeppistä, että ilmoitus siitä sai melkein itkemään ilosta. Näin aikuisena sitä harvemmin enää innostuu mistään samanlaisella lapseninnolla kuin muksuna. Kuitenkin kuultuani aikoinaan Rushin tekemisestä olin heti valmiina heittämään vinon taikka vaikka suorankin pinon seteleitä rahastajan karvaiseen kouraan välittömästi kun leffa ryöpsähtäisi teattereihin.
Kerron tämän huisin kiintoisan anekdootin siksi, että tuo oli viimeinen kerta milloin rehdin 110%:sti leimahdin liekkeihin jostakin piakkoin ilmestyvästä elokuvasta. Sittemmin en ole samalle intouden asteelle päässyt, syinä lienee valtava määrä leffoja, mitä on jo tehty ja eivät ne tulevat julkaisut kuitenkaan mihinkään karkaa vaikkei niitä heti näkisikään. Semikiinnostaviin voin tarttua kohtalaisen ajan kuluessa, muilla ei ole niin kiire. Lipunhinnatkin hilautuvat toisinaan laillisen ryöstön puolelle.
Kävin tosiaan suurena F1-fanina katsastamassa tämän teatterissa asti vuonna 2013, vakuutuin välittömästi tuotteen laadusta ilman sokeuttavia fanilasejakin. Luulin kirjoittaneeni tästä lavean kommentin hetimiten ko. kokemuksen jälkeen, paikataan aukko Le Mans höyryillä nytten. Rush yksinkertaisesti on erittäin upea autoiluleffa, paras näkemäni tähän mennessä. Ron Howard ymmärtää draaman sekä rytmityksen päälle. Uskomattoman paljon tosielämän vastineitaan muistuttavat Brühl (Lauda) ja Hemsworth (Hunt) vetäisevät briljantit roolisuoritukset.
Varsinkin jälkimmäisen niukkoihin meriitteihin tämä teos tekee gutaa. Brühl taasen loistaa laskelmoivana Laudana muutoinkin kuin rooliin sopivalla ulkonäöllään, maneerit ovat hallussa, mutta pelkän valjun imitaation asteelle ei jämähdetä. Juonellisesti Rush seuraa miekkosten ajouria kulminoituen erikoiseen vuoteen 1976, jolloin kummallakin oli huippuauto, Lauda joutui melkein hengen vaatineeseen onnettomuuteensa ja ulkoiset olosuhteet lätkäisivät omaa jännitystään taikinakulhon reunamille.
Leffan kilpa-ajokohtaukset imaisevat väistämättä mukaansa enkä voinut olla toistuvasti ihastelematta miten hyvin ne oli tehosteiden osalta toteutettu budjettiin nähden. Kaukana ovat ne otokset, missä esimerkiksi Harlinin Drivenissa ajetaan pellolla, ratatyöntekijät ovat jatkuvasti kaiketi sumpeilla ja törmäyksissä ravistellaan kakunmurut haalareista ennen vilkutusta katsomolle. Kahden aikansa tähtikuskin välistä kärhämää kypsytellään huolella ja heidän tyystin erilaiset lähestysmistapansa ammattiinsa tuodaan selvästi esille.
Silti herrat kunnioittivat toisiaan jollain tasolla, tuonkin voin 70-luvun tapahtumista lukeneena vahvistaa. Erityiskiitos myös siitä, ettei tarinan naishahmoista tehdä nollaulotteisia meijerinukkeja. Kuoleman nurkan takana kurkkiminen tuntui varmasti kamalalta ajanjaksolla, jolloin ratojen turvallisuus oli vielä taaperonkengissään. Elokuvallisesti haluan kehaista teoksen ottamaa linjaa, missä kilpa-autoilu ei ole pelkkää runnun painamista (eikä vaihteita ole kolmeakymmentä) ja lähikuvia milloin mistäkin, vauhdin tuntee (testatusti) vaivatta ihan kotisohvallakin eri kuvakulmien yhdistelmien kautta.
Elikkäs. Kaikille Rush ei varmaan sovi ja jos yllätyksiä halajaa ei kannata Wikipediaa tms. selata etukäteen, sillä leffa on ilahduttavan uskollinen tapaus lähdemateriaalilleen. Aiheeseen vihkiytyneille ehdotonta katsottavaa. Kilpa-autoilun vastustajat voivat painua sinne Goalleen juomaan cappuccinoa muovitörpöstä, sehän ei saastuta yhtään.
