Joker on ollut tämän syksyn puhutuin elokuva. Leffaa on etukäteen hehkutettu ja voittaessa Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan uutiset elättelivät toiveita erilaisesta sarjakuvaelokuvasta. Komedioista tutuksi tulleella ohjaaja Todd Phillipsin käsissä elokuva taipuu kuitenkin valtavirtaelokuvien muottiin sen tärkeästä ja ajankohtaisesta sanomasta huolimatta.
Joaquin Phoenixin esittämä Arthur Fleck on äitinsä (Frances Conroy) kanssa köyhissä oloissa asuva reppana, joka haaveilee stand up -koomikon urasta. Mielikuvituksellisena isän korvikkeena toimii talk show’n juontaja Murray Franklin (Robert De Niro). Arthurin päivät koostuvat satunnaisista pellekeikoista, terapiassa käymisestä ja äidistä huolehtimisesta. Rankka arki ja alati lisääntyvät vastoinkäymiset alkavat murtaa miehen mieltä pala palalta ja lopulta Arthur valitseekin väkivallan ratkaisuksi ongelmiinsa ja hänestä tulee Jokeri. Elokuvan lähtökohdista olisi periaatteessa aineksia vaikka mihin ja erityisesti amerikkalaisen elämäntavan sekä köyhien ja rikkaiden välisen kuilun syvempään tarkasteluun. Valitettavasti elokuva hukkaa potentiaalinsa jo alkumetreillä ja tyytyykin vain ongelmissa vellomiseen niiden kriittisen tarkastelun sijaan.
Teknisesti elokuva on toteutettu laadukkaasti. Kuvaus on ensiluokkaista ja äänimaailma sopii tunnelmaan. Eikä elokuvan aikana varsinaisesti tylsisty, siitä pitää komea ulkokuori ammattimainen toteutus huolen. Gotham City kuvataan synkkänä ja likaisena paikkana, mutta ei mitenkään syntisenä; onhan tämä kuitenkin amerikkalaista valtavirtaelokuvaa. Elokuvan ennakkoon kohuttu väkivalta on raakaa, mutta ei säväytä. Sen olemassaoloa puolustaa vain se, että nyt halutaan näyttää raa’alta. Arthurin synkkä matka totaalista anarkiaa palvovaksi mielipuoleksi jää myös täysin puolitiehen. Tämä johtuu siitä, että katsojan halutaan samaistuvan Arthuriin. Tästä syystä lopussa elokuva ei taivu vain lapsellisen kankeaksi vaan suorastaan hölmöksi. Mutta vaikeat ja pohdiskelua vaativat ratkaisut eivät kuulu ison studion tuotannon repertuaariin, joten sinällään tämä oli odotettavissa; pintapuolisesti synkkää, mutta sisällöltään ei mitenkään eksentristä kamaa.
Joaquin Phoenixin huima roolisuoritus kannattelee elokuvaa. Miehen ilmeistä ja eleistä pystyy lukemaan sen, että Gothamin meno perustuu valheelle ja itsensä huijaamiselle. Tämä onkin se suurin syy, jonka vuoksi elokuva kannattaa katsoa. Teos toimii myös oivallisena alkusysäyksenä Batmanin syntytarinaan. Samalla se on elokuvan yksi heikkouksista. Tarina kun pitää viedä tyydyttävään maaliinsa keinoilla millä hyvänsä. Matkansa aikana elokuvassa leikitellään yhteiskunnan kaaoksella ja arvaamattomuudella, mutta samalla se pysyy salonkikelpoisena. Ihmisluonnon pimeistä puolista se ei kerro yhtikäs mitään, raapaisee vain pintaa.
Elokuva noudattaa perinteistä Hollywoodista tuttua kaavaa siinä mielessä, että kaikki on sitä miltä näyttää ja hiemankin aivonystyröiden rasittamista vaativat asiat väännetään katsojalle rautalangasta joko kuvallisin tai äänellisin keinoin. Arthur saa elokuvassa myös niin paljon kuraa niskaansa, että katsojan halutaan pakostakin samaistuvan miehen muuntautumiseen oman käden oikeuden jakajaksi. Suoraviivaisena viihteenä ja paikoittain tehokkaana kerrontana elokuva toimii hyvin. Valitettavasti se riittää tekemään elokuvasta ainoastaan kelvollisen. Teosta on verrattu sellaisiin elokuvahistorian klassikoihin kuten Taksikuskiin ja Koomikkojen kuninkaaseen ja kyllähän se lainaakin näiltä paljon, mutta ei yllä niiden tasolle. Joker on elokuvana tuttua ja turvallista Hollywoodia ronskimmalla ulkokuorella. Tai sitten yhden mielisairaan ihmisen kepeä päiväuni.
